22-Pistepirkko | 10.12.2012 Savoy, Helsinki

Savoy-teatterin lava ei anna esiintyjälleen armoa – varsinkaan jos kyseessä on rock-yhtye. Salin sisäsiisti yleisö istuu hievahtamatta ja hiljaa. Nimittäin kaiken aikaa ja kuuntelee herkeämättä. Välissä taputetaan, jos aplodeeraamisen aihetta on. Siinä alkaa herkemmän orkesterin puntti tutista.

Onneksi suomalaisen autotallirockin veteraani 22-Pistepirkko ei vähästä hötkyile. Se astelee paljaalle lavalle verkkaisesti, ominaiseen tyyliinsä hieman välinpitämättömän oloisesti. Seuraa pientä yhtyeen välistä kulmien alta vilkuilua ja utuinen Snowy Dave käynnistyy.

22-Pistepirkko on omalaatuinen yhtye. Se huokuu nuhjuista karismaa, josta suurin osa uuden polven yhtyeistä saa vain haaveilla. Yhtyeen samaan aikaan itsevarma ja ujosteleva esiintyminen on riemullista seurattavaa.

Alku tuntuu silti hakemiselta. Teatterin hieman kliininen atmosfääri alkaa lämmetä vasta laulaja-kitaristi PK Keräsen kitaran puraistessa ensimmäiset särösointunsa. Tästä lähtien pelin henki onkin selvä. Yhtyeen alkuvoimainen ja raaka energia saa jokaisen yleisössä puolelleen. Pistepirkot runttaavat uutta ja vanhaa materiaaliaan sellaisella intensiteetillä, että heikompaa hirvittää. Väliajalle – kuulit oikein – mennään hymyissä suin.

Viidentoista minuutin päästä lavalle palaa kitaroineen ainoastaan lättähattuun sonnustautunut PK, joka esittää Ufo Girl -menopalasta hitaan ja riisutun version. Suurin osa 22-Pistepirkon viehätyksestä piilee juuri tällaisessa ennakkoluulottomassa heittäytymisessä tuntemattomaan. Se uskaltaa viedä musiikkiaan paikkoihin, jossa se ei ole ennen käynyt. Laulut vääntyvät spontaanisti uusiin jännittäviin muotoihin. Koko ajan heilutaan kaaoksen partaalla, mutta pakka pysyy loppujen lopuksi kasassa.

Yhdeksi illan kohokohdista nousevat Asko Keräsen absurdit välispiikit. Basisti-kosketinsoittajan muutamat pöhköt, mutta sympaattiset tarinat yhtyeen kappaleista tuovat kaivattua pehmeyttä yhtyeen hieman jäyhään olemukseen. Niitä olisi kuullut mielellään enemmänkin.