Kahden erittäin maukkaan keikkaillan jälkeen meinasi jo taisteluväsymys iskeä, mutta sitten kuitenkin rykäisin itseni 22-Pistepirkon keikalle. Onneksi, sillä bändi oli selvästi kovemmassa terässä kuin parilla viime kesän festareilla. Nyt ilmassa oli kunnon energiaa. Syy siihen oli aika selvä. Kuten Asko Keränen ilmoitti, jätkät tarttuivat useampaan biisiin, joita ei ilmeisesti ole soitettu lainkaan aikaisemmin.
Setti alkoikin heti virkistävästi kahdella Askon soolonumerolla, siis kitaran kanssa. Varsin demomaisia pohdiskeluja ne olivat, mutta spontaaniudessaan mukavan tuoreita ja välittivät Askon omaperäistä charmia mainiosti. Sitten oli vuorossa Espe Haverisen tähtihetki. Rumpali on kuulemma antanut veljeksille ”pitkähkön listan biiseistä, joita ei enää halua soittaa”, joten nyt mentiin koko bändillä sitä katveeseen jäänyttä osastoa: hidas ylijäämänumero Big Lupulta ja Motorcycle Man.
Kierroksia ja psykedelian astetta nostettiin reippaasti esimerkiksi Summertime Motorsissa, jossa P-K esittäytyi kitaristina parhaimmillaan. Aika äreää menoa. Samaan putkeen osui myös Frankenstein. Link Wrayn Rumble-klassikko käsiteltiin lyhyesti mutta tymäkästi. Bo Diddleyn Pretty Thing sen sijaan vietiin pitkälle ajelulle Espen taatulla marakassisytkytyksellä, hyvin psykedeelisesti ja lopussa suorastaan avantgardistisesti. Veto nousi setin kohokohtiin, kuten myös Space Riding ja suicidemainen Madness of Speed.
Asko soitti sekä bassoa että Farfisa-urkua ja koneita, joista hän taikoikin todella hienolla tavalla hurahtaneita avaruusleijailuja. P-K jätti tällä kertaa bluesit vähille — yksi tuaregi-lurautus jossain biisivälissä oli kyllä päräyttävä — ja keskittyi psykedeliaan ja rokkaukseen, jälkimmäiseen Psychossa ja Pipeline-mukaelma Bodinessa polvet koukussa, vimmaisesti, pipa silmillä.
Birdy hypnotisoi, kuten aina, ja lopussa myös Snakecharmer. Rat King oli räjähtävä.
Toivottavasti Pirkot jatkavat jatkossakin tällaista kadonneitten omien helmien ja harvinaisempien coverien pöyhintää. Se ilmiselvästi piristää bändiä ja tuo keikoille kaivattua seikkailun tuntua.
Teksti: Jussi Niemi