Pakko oli palata rikospaikalle G Livelabiin, kun Arpan kesäisestä keikasta Uudessa Tampereessa jäi niin mukavat muistot. Nyt bändi veti kaksi iltaa peräkkäin samassa paikassa täydelle tuvalle, ja minä näin niistä ensimmäisen. Eikä tarvinnut pettyä. Vanhan liiton hippinä ilahdun valtavasti siitä, että Arpan kaltainen viritys on niin suosittu Suomessa. Yhtyeessä nimittäin hehkuvat komeasti monet 60/70-lukujen parhaat piirteet, vaikka kokonaisuus moderni onkin.
Oleellista on se, että dynamiikka, sävyjen vaaliminen ja lämpimässä veljesliittohengessä soittaminen ovat ajattomia hyveitä. Kyllä ne puhuttelevat ketä vain ja missä ajassa hyvänsä. Yleisössä kiinnittikin huomiota se, että nuorten joukossa oli ilahduttavan monia keski-ikäisiä. Niin sen pitääkin olla!
Kaikki tuntuivat olevan jo valmiiksi faneja, ja se välittyi erittäin lämpimästi yhteisöllisenä tunnelmana tiiviissä salissa. Bändi suorastaan kehräsi ”in this milk of human kindness”, Gary Brookeria (tai pikemminkin Shakespearea, toim. huom) lainatakseni. Äärimmilleen tuo tiivistyi parissa akustisessa jaksossa kun jätkät liki main painautuivat toisiaan vasten. Loisteliasta rumputyötä koko illan — kaksi kunnon settiä ja pitkä encore — tarjoillut Okko Saastamoinen siirtyi silloin kollegojensa luo mandoliinin kanssa, ja herrojen viereen tuntui välittömästi syttyvän virtuaalinen nuotio.
Mutta sähköjen päällä ollessakin bändin dynamiikka oli mestarillista. Toisaalta sen on pakko ollakin: Aaro Airolan biisit ovat hengeltään niin intiimisti pohdiskelevia, että rehvakkaampi kolaaminen tuhoaisi niiden ytimen. Virheetön miksaus varmisti, että joka sanasta sai selvän, joten rankkojakin juttuja käsitteleviin ja usein hyvinkin itsekriittisiin tarinoihin imeytyi väkisinkin, huomaamattaan. Se on mahtava linkki suoraan ikiaikaiseen tarinankerrontaan, jota ihmiskunta on tulen ääressä harrastanut jo kymmeniä tuhansia vuosia.
Nyt Aaro tarttui trumpettiinkin ja toi sillä moneen otteeseen suorastaan milesdavismäisiä sävyjä milloin minnekin avoimessa seikkailuhengessä loikkivaan kokonaisuuteen. Ei se mitään haittaa, että hän on teknisesti kaukana esikuvastaan. Henki oli kuitenkin paikalla. Arpassa ylipäätään soiton ilo on todella tarttuvaa laatua.
Osa tuota mainittua seikkailuhenkeä olivat äkilliset hyppäykset vanhoihin, siis todella vanhoihin, covereihin, vai mitä sanotte Ankin Liian aikaisin -kappaleesta tai Mary Hopkinin Those Were the Daysista, joka sekin laulettiin yleisön kanssa suomeksi ihastuttavan vapautuneesti. Tässä yhteydessä ei tarvitse puhua ”tympeästä nostalgiasta”. Nostalgiaakin on tervettä laatua ja tämä oli sitä.
Uusin albumi Valeria taidettiin käsitellä koko lailla täysin ja Laavalamputkin paloivat tunnelmallisesti. Yllätin itseni jo harkitsemasta, että pitäisikö tatuoida ”toiseen käteen love ja toiseen peace”, kuten Arppa Metsänpoika Popparissa -kappaleessa laulaa, ennen kuin on liian myöhäistä.
Upeisiin irrotteluihin tempauduttiin tämän tästä, yleensä huikean (tamperelais)kitaristi Ville-Veikko Airaniemen johdolla, mutta koko porukka oli aina heti messissä, täysillä. Lopussa homma meni jo melkoisen p-funkiksi, mikä tietenkin sai meikäläisen levitoimaan.
Teksti: Jussi Niemi
