Children of Bodom
The Circus, Helsinki
6.4.2017
Teksti: Henri Eerola
En ole nähnyt Children of Bodomia livenä vuosikausiin, tai ainakaan minulla ei ole keikoilta kummempia muistikuvia. Tämä on hieman hassua, koska tunnustan seuraavani bändin levytysuraa jopa kiitettävällä mielenkiinnolla.
On kuitenkin myönnettävä, että kuulun ilman muuta siihen kansaosaan, jonka mielestä Espoon murharyhmän viisi ensimmäistä albumia muodostavat lyömättömän täyskäden. Jo neljättä kertaa peräkkäin orkesterin uusin albumi on tuntunut lähinnä kuriositeetilta.
Itselleni varsin epätyypillisen ”eka demo oli paras” -ajatusmallin perään on hyvä nostaa eri yhtyeiden vaihteleva suhtautuminen niin sanottuihin nostalgiatrippeihin: olen tuskin ajatuksineni vähemmistössä jos totean, etteivät bändien näkemykset vanhojen muistelusta osu kovinkaan usein yksiin kuuntelevan yleisön mielipiteen kanssa.
Tapoja on monia, mutta oli ilo huomata, missä määrin Alexi Laiho yhtyeineen päätti nähdä vaivaa juhlistaakseen debyyttialbuminsa 20-vuotisjuhlaksi valjastettua parinkymmenen keikan kiertuetta. Something Wildin (1997) seitsemästä kappaleesta viisi kuultiin myös Suomen torstai-illassa.
Joukkohenki oli katossa, ja jokaisen kappaleen ensitahdit loivat hyväksyvää mylvintää ja kiljuntaa kerta toisensa jälkeen.
Kun kovasti odotettu ajankohta läheni lähenemistään, huomasin pohtivani entistä enemmän ristiriitaista suhtautumistani viime vuosien Children of Bodomiin. Sen lisäksi, etten ole löytänyt heidän musiikistaan tarpeeksi stimulantteja enää vuosikausiin, satunnaiset kokemukset yhtyeen keikoista grillibileineen ja autonraatoineen ovat olleet omiaan haalistamaan niitä ulkopuolisuuden ja ihmisvihan elementtejä, jotka tarjosivat teini-ikäiselle kuulijalle kosolti tarttumapintaa. Niiden tahdissa itse asiassa tulin aikoinaan ylipäätään tutustuneeksi metallin raskaampaan laitaan.
Loppuunmyyty The Circus sulki sisäänsä ikäjakaumaltaan ja ulkoiselta habitukseltaan huomattavan laajan skaalan raskaan musiikin ystäviä. Osalle yhteinen tarina bändin kanssa alkoi Metalliliitto-kokoelmalla (1997) kuullusta Deadnight Warriorista, osalle jostakin muusta kohtaa bändin kaksikymppistä taivalta.
Joukkohenki oli kuitenkin katossa, ja jokaisen kappaleen ensitahdit loivat hyväksyvää mylvintää ja kiljuntaa kerta toisensa jälkeen.
Pitkäaikaisen kitaristin Roope Latvalan paikan perineellä Daniel Freybergillä vahvistettua bändiä ei ole koskaan päässyt kehumaan karismaattisuudestaan. Olikin koko lailla huvittavaa huomata Laihon sanavaraston ja eritoten v-sanojen käytön säilyneen kutakuinkin samalla tasolla kuin villeinä nuoruusvuosina.
Esittäjän omaperäisille lapsuksille ei kuitenkaan ehtinyt antamaan huomiota, sillä iltaa määritti koko salin tuntema ja jumaloima musiikki. Sitähän riitti, ja sen esittämiseen paneuduttiin kiitettävällä intensiteetillä.
Koska on kivenkova fakta, ettei illan teemaan perustuvilta neljältä ensimmäiseltä albumilta löydy yhtäkään täyteraitaa, oli kuudentoista kappaleen settilista auttamatta harmittavan tynkä. Kiertueen aiheen huomioiden olisi toivonut vielä tätäkin syvempää sukellusta takavuosien katalogiin.
Paluu juurille toteutettiin myös lavarekvisiitan puolesta – sitä kun ei oikeastaan ollut ollenkaan ensilevyn kantta mukailevaa taustalakanaa lukuun ottamatta.
Tässä illassa pääosassa olivat biisit: nuo ihon kananlihalle lietsoneet, ajan hammasta kestäneet, melodisen death metalin muotovaliot ikivihreät.
Settilista:
Deadnight Warrior
In The Shadows
Needled 24/7
Black Widow
Lake Bodom
Warheart
Angels Don’t Kill
Red Light In My Eyes, Part 2
Hate Me! – Downfall
Everytime I Die
Hate Crew Deathroll
Bed Of Razors
Children Of Decadence
Encore: The Nail, Towards Dead End