Hc-legenda kohmetta poistamassa – D.R.I. Porisperessä

D.R.I.
Kimmo K. Koskinen

D.R.I. 3.8.2019, Porispere

Hardcoren ja crossover-thrashin legenda Dirty Rotten Imbeciles pääsi vihdoin Suomeen! Yhtye täräytti edellisiltana Ääniwallissa jo todistajalausuntojen mukaan melkoisen myllyn, pätkien puolitoista tuntia nopeaa ja kiukkuista mutta raskasta ja hyväntuulista tuotantoaan.

Porisperessä tunnin mittaiseksi rajattu slotti ajoittui klo 18:aan, joten olosuhteet olivat jokseenkin erilaiset. Bändi kyselikin, kuinka moni pop-orientoituneella festarilla tietää keitä lavalla nyt on – juuri D.R.I:tä ennen Chisu jytyytti päälavalla modernia poppiaan bassokartiot ruvella.

Bändi tuntuikin aluksi olevan vähän kohmeessa, yleisö vielä enemmän. Tähän nähden jo toisena kuultu Violent Pacification ei tainnut toimia ihan samanlaisella teholla kuin klubiympäristössä vaan meni ennemminkin vielä lämmitellessä. Yhtye kuitenkin veti antaumuksella heti alusta saakka, ja meininki sähköistyi mukavasti keikan edetessä. Valtaisasta energiaprukauksesta ei silti voinut puhua.

Osaltaan keikan intensiteettiä vähän latisti soittoajan lisäksi auringonpaisteessa esiintyminen ja verrattain pitkät virittelytauot biisien välissä. Vielä kun solisti Kurt Brecht ei paljoa taukojen aikana jutustellut, syke tuppasi vähän väliä hyytymään. Suomalaisena sai taas hävetä, kun raavaat miehet yleisön puolelta mm. karjuivat haluavansa tehdä Brechtin kanssa lapsia.

Eritäin ahkerasti keikkailevan D.R.I:n settilista kattoi mainiosti bändin uran, ja bändi esitti useita kappaleita ”kulta-aikojen” jälkeisiltä levyiltäänkin (Definition, 1992 ja Full Speed Ahead, 1995). Oiva läpileikkaus yhtyeen lyhyistä hc-pyrskähdyksistä pidempiin metallikappaleisiin muuntuneen tuotannon äärellä kuitenkin teki setistä mukavasti monipuolisen. Pelkkiä puolen minuutin kohelluksia tai viisiminuuttisia metallipäläyksiä harvoin jaksaakaan kuunnella tuntia putkeen, ja D.R.I:n repertuaari kattaa erittäin luontevasti tämän koko spektrin. Selkeät soundit, vähän jalkoihin jäänyttä laulua lukuun ottamatta, tekivät keikkakokemuksen vieläkin antoisammaksi.

Suurinta riemua nopeista rykäyksistä herättivät Couch Slouch ja I Don’t Need Society ja myöhempi yhtyeen nimikkobiisi Who Am I? Thrash Zone -levyn (1989) metallisemmasta materiaalista riffimörssäys Beneath the Wheel ja Thrashard ja 4 of a Kind -levyn (1988) kolmen biisin putki Slumlord, Dead In a Ditch ja Suit and Tie Guy ilahduttivat syvästi. Mitään puolivillaista bändillä ei ollut tarjolla, ja jopa nuo ”uudet” kappaleet kuten Syringes In the Sandbox ja Acid Rain puolustavat ihan kunnialla paikkaansa livesetissä.

Bändi itsessään oli kelpo vireessä, ainakin vauhtiin päästyään. Keikan mittaan show’n pääosan vei valoisuudellaan kitaristi Spike Cassidy. Tarkasti ja taidolla soittanut Cassidy näytti todella nauttivan soittamisesta, ja suolistosyövän vuosikymmen sitten, arvokkaasti harmaantunut setämies onkin hieno esimerkki todellisesta rakkaudesta lajiin. Miehen ilmeet ja eleet olivat todella ilahduttavaa seurattavaa, ja soiton vaivattomuus teki myös vaikutuksen.

Brecht sen sijaan oli yllättävän jähmeän tuntuinen hahmo, mutta miehen keikkajännitys on kuulemma edelleen valtava – konkari usein oksentaa jännityksestä ennen lavalle menoa. Äijä kyllä komensi pää punaisena vakuuttavaan tapaan, mutta miestä haastatelleena letkeästi sanailevasta siviilihahmosta ei lavalla tuntunut olevan paljoakaan läsnä.

Keikkana tiukasti soittaneen D.R.I:n Porisperen-esiintyminen oli antoisa, vaikkakin kokemuksena oletettavasti lähinnä varjo klubikeikan intensiteettitasosta. Ikärajatonkin alue oli verrattain etäällä lavasta ja anniskelukarsina – jossa toki iso osa kuulijoista oli – vielä parikymmentä metriä taaempana. Lavan edustalla kuitenkin saatiin pöly nousemaan ihan kunnialla, vaikka lähinnä yleisö keskittyi nyökyttelemään ja hymyilemään. Hyväntuulisen keikan sympatiapisteitä nosti vielä ihan erikokoisille lavoille tarkoitettu, legendaarisella skanker man -logolla varustettu taustalakana, joka toi mieleen lähinnä klassisen Spinal Tapin miniatyyrimitoitetun Stonhengen.

Kimmo K. Koskinen