Beat-niminen orkesteri edusti Suomea Euroviisuissa vuonna -90 kappaleella Fri. Asialla ei ole mitään tekemistä King Crimsonin 80-luvun tuotantoa soittavan ryhmittymän kanssa, josta nyt kirjoitan. Koska kyse on kuitenkin progressiivisesta rokista, niin saatan tekstissäkin välillä rönsyillä päämäärättömän oloisesti.
Loppuunmyyty Allas Live tarjosi hienot puitteet konsertille kauniine meri- ja maailmanpyörä-näkymineen. Hieman ahdas ja tukkoinen se parille tuhannelle ihmiselle oli ja lasipullot pyörivät sympaattisesti jaloissa kuin 90-luvulla ikään. Beatin isä King Crimson on vieraillut Suomessa ainoastaan kerran, joten mikään amorphismainen kuukausittainen kokoontuminen ei ollut kyseessä.
80-luvun King Crimson-kokoonpanoon kuuluneiden laulaja-kitaristi Adrian Belewin ja basisti Tony Levinin yhtyetovereiksi on saatu Steve Vai kitaraa näppäilemään ja Toolista tuttu Danny Carey rumpuja taputtelemaan. Kyseessä ei siis ole nimettömistä katusoittajista koottu orkesteri vaan instrumenttiensa ehdotonta huippua edustava nelikko, jonka itse Robert Fripp on hyväksynyt.
Monelta suunnalta kantautui ennen keikkaa innostuneen puolihumalaista ”asiantuntevaa” puheensorinaa siitä, miten Vai on transponoinut kappaleet normivireeseen Robert Frippin siunaamana, täysin käsittämätöntä analyysia Belewin käyttämistä efekteistä sekä Careyn rumpupatteristosta ja ihailua Levinin virtuoosimaiseen Chapman Stickin käyttöön. Tunnelma olikin odottavan tohkeinen monella ennen keikkaa.
80-luvun King Crimson -tulkintainen setti oli myös vetänyt paikalle ikä- ja sukupuolijakaumaltaan monipuolisemman kattauksen kuin esimerkiksi Crimsonin Tukholman-keikka vuonna 2018, jossa oli kärjistettynä ehkä kaksi naista ja muutama alle 50-vuotias.
Robert Frippin Frippertronics-äänimaisemat virittivät keikan tunnelmaan ja kun hyväntuulinen yhtye saapui lavalle kumartamaan ennen ensimmäistä kappaletta, sai se niin haltioituneen vastaanoton kuin maanantai-illan suomalaisyleisöltä voi saada. Avausraitana kuultu nimikkolevyn Neurotica toimi tähän Frippailuun hienona jatkumona. Setti oli muutenkin omaan makuun maistuvainen. Discipline-levy, joka kolmesta 80-luvun levystä on mielestäni paras, soitettiin nimibiisiä lukuun ottamatta kokonaan ja muiltakaan ei montaa biisiä tarvinnut tiputtaa pois, koska lähes 20 kappaletta kuultiin.
King Crimsonin keikoilla Fripp johtaa orkesteriaan kuin kapellimestari tai kenraali istuen lavan laidassa tarkkaillen. Tämä ei välttämättä ole rennoin asetelma soittajia ajatellen. Kapteenin poissaolo tästä kokoonpanosta toi lavaolemukseen rentoutta, soiton tarkkuuden siitä kuitenkaan kärsimättä.
Keikan ensimmäinen puolisko sisälsi muun muassa King Crimson inhokkikappaleeni Heartbeat ja kolme Three of a Perfect Pairin biisiä osuvasti peräkkäin. Näihin saatiin kuitenkin puhallettua uutta henkeä, sillä kappaleet eivät mielestäni levyjen ohuelta ja diskanttiselta soundimaailmalta pääse oikeuksiinsa. Ensimmäinen osuus päättyi upeasti Larks Tongues in Aspic (Part III) -kappaleeseen ja tuon mittainen biisipotpuri olisi 80-luvulla ollut jo keikka kokonaisuudessaan.
Settien välissä oli 20 minuutin tauko, jonka Belew toivoi käytettävän esimerkiksi merchandise-pisteellä. Moni teki työtä käskettyä ja ehkä olisin toiminut näin itsekin, jos tarjolla olisi ollut muuta kuin tekoälyn tekemiltä näyttäneitä elefanttipaitoja tai kasarihenkisiä neliöitä.
Toinen setti alkoi Waiting Man -kappaleella. Tähän saakka rumpupatteristonsa takana kivikasvoisena istunut Carey oli siirtynyt hetkeksi etulavalle lyömään rytmiä ja se sai miehen hymyilemään leveästi. Koko ajan suupielet muikeassa virneessä säilyttänyt Belew liittyi mukaan biittiin ja muu bändi täydensi pian ilottelua.
Erityisesti Frame by Frame -kappaleen saumaton kitaratyöskentely Belewin ja Vain välillä oli vaikuttavaa. Ihan ensimmäiselle kitaraoppitunnille Smoke on the Waterin kanssa ei näistä kappaleista ole, mutta yhtye sai erittäinkin vaikeat kuviot vaikuttamaan lastenleikiltä.
Tony Levin multitaskaili soitellen koskettimia, kuvaillen kamerallaan ja pääasiassa toki bassotellen. Välillä erikseen, välillä yhtä aikaa. Kehittämänsä funk fingersit hän veti sormiinsa muutamaan otteeseen ja esimerkiksi Sleepless-kappale kulki vahvemmin kuin levyltä kuultuna. Kulahtanut Three of a Perfect Pair -basso vaikutti vanhemmalta kuin soittajansa, vaikka alkuperäiseen soittimeenkin on ikäeroa Levinin hyväksi lähes 40 vuotta.
Belew lauloi hymyillen ja soitti kitarallaan samalla mahdottoman oloisia kuvioita instrumenttiin katsomatta. Epäilen, että kyseisiä biisejä tapaillessa olisi aika monella muusikolla naama keskittyneessä irvistyksessä ja soittovirheiden määrä hirvittävä. 80-luvun King Crimson istui hienosti myös Steve Vain kitarointiin. Mystisintä ja myöskin hienoa oli, että Vai kuulosti täysin omalta itseltään. Toki Frank Zappankin kanssa soittaneille Belewille ja Vaille hieman haastavammatkaan sointikulut eivät tuota hikikarpaloita, mutta oli vaikuttavaa nähdä, miten upeasti Crimsonin kenties vähiten arvostettu tuotanto toimi käytännössä.
Setin lopussa soitettiin vielä vanhalle King Crimsonille kunnianosoituksena Red-levyn nimikkoraita, mikä sai yleisön miltei hurmioon. Vakavan tarkan King Crimsonin ja rennon tarkan Beatin kontrasti tuli tässä esityksessä mielestäni parhaiten esiin. Keikka päättyi groovaavasti Thela hun ginjeetin hyväntuulisiin rytmeihin.
Aikoinaan näkemäni King Crimson oli maaginen kuuden tähden keikka, tämä puolestaan täydellinen viiden tähden keikka. Toivon, että yhtye tekee myös uutta musiikkia tällä kokoonpanolla, toki siten, että Robert Fripp on apuna sävellyspuolella ja tiukasti tuijottavana valvovana silmänä.
Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
