Teksti ja kuva: Miika Kekki
Medeian musiikkia on aina ollut vaikea lokeroida. Yhtyeen ulosannissa kättä kun lyövät niin monet eri genret vaihtoehtometallista hardcoren kautta death metaliin. Kun edellä mainittu sekoitus tarjoillaan vielä kaiken lisäksi kaoottisen kimuranteilla kitarariffeillä kuorrutettuna, niin lopputuloksen kanssa menee vannoutuneemmallakin genrepoliisilla sormi suuhun. Yhtyeen musiikkia kuvaakin genremääritelmien sijasta parhaiten sana ”aggressio”.
Parhaiten tämä ilmenee yhtyeen keikoilla. 20-vuotista olemassaoloaan juhlistanut ja päälle vuoden mittaiseksi venyneen keikkataukonsa katkaissut yhtye avasi settinsä anteeksiantamattomalla ja suoraviivaisella We All Fail -kappaleellaan. Tämän kaltaisten varmojen keikkahittien oheen tarjoiltiin juhlan kunniaksi myös joitain astetta harvinaisempia leikkauksia yhtyeen repertuaarista sekä muutama ensiesityksensä livenä saanut kappale. Tällaisia olivat uusimman, mainion Xenosis-levyn Shadowmaker sekä viikko sitten julkaistu single Superseptic. Näistä varsinkin jälkimmäinen otettiin vastaan innostuneesti.
Liveyhtyeenä Medeia on aina ollut heittäytyvä ja intensiivinen mutta silti rehellisen rento ja yleisöläheinen. Yhtyeen keulamiehen Frans Aallon letkeät ja rennot välispiikit tuovat miellyttävää keveyttä muutoin brutaaliin ulosantiin. Medeia ei keikoilla ota itseään saati musiikkiaan liian vakavasti, ja lavalle noustaan ennen kaikkea kohtaamaan yleisö ja nauttimaan esiintymisen mahdollistamasta uniikista vuorovaikutuksesta. Keikkapaikkana toimineen Yo-talon lava tuntui kuitenkin turhan pieneltä kuusihenkiselle yhtyeelle, jonka jäsenistö ei juuri mahtunut lavalla liikkumaan, vaan kukin muusikko elämöi valitettavan paljon omalla rajatulla reviirillään.
Dramatiikkaa ei keikasta puuttunut, sillä jo heti ensimmäisen kappaleen kohdalla solisti Aalto erehtyi turhan liki nopealiikkeistä kitaristia Samuli Peltolaa. Lopputuloksena oli – ainakin yleisöstä katsottuna – todella pahannäköinen vuotava haava Aallon päähän. Onneksi ei mitään pahempaa ei käynyt, ja yhtye toimitti monipuolisen settinsä loppuun kunnialla – Aalto tosin asteen kevyemmin lavalla elehtien. Edes hajonnut virveli ei voinut yhtyeen etenemistä pysäyttää.
Tähän periksiantamattomuuteen tiivistyykin mielestäni parhaiten se, mikä tekee Medeista niin rakastettavan. Meille kaikille epäonnistumiset voivat olla paikoin todella vaikeita asioita ylittää, mutta yhdessä ja läheisten ollessa tukena ei täsmäisku kalloonkaan tunnu yhtään missään. Toivotaankin siis että Medeia on meitä tästä muistuttamassa vielä toisenkin 20 vuoden jälkeenkin.