Tokoinrannan teltta on mitä parhain paikka kuulla liian harvoin tarjolla olevia artisteja. Viihtyisyys on pantu merkille turhankin laajoissa piireissä, sillä ulkomusiikillisista syistä paikalle saapuneen väen seurallinen ilakointi tavoitteli pääroolia konsertin hiljaisimmissa kohdissa.
Moinen olisi saattanut sekoittaa epävarmemman esiintyjän konseptit, mutta teltan ulkopuolelta kuuluva pulina ei näyttänyt haittaavan Madeleine Peyroux’ta. Illan päähenkilö tulkitsi bluesinsa, juomalaulunsa ja rakkaustarinansa tavalla, joka tuo Billie Holidayn ja Patsy Clinen meidän aikaamme. Setin loppupuolella tulivat myös ne kaksi hilpeää kappaletta, jotka laulaja myönsi osaavansa. Ikivihreä I Hear Music ja oma Instead keinahtelivat kauniisti, mutta eivät liikuttaneet samalla tavalla kuin uusiksi sovitettu Love In Vain tai haikea Half The Perfect World.
Mitä enemmän käyn kuuntelemassa elävää musiikkia, sitä harvemmin innostun kukkoilevista rockbändeistä ja maailman keskipisteeksi kiipivistä diivoista. Arvostan yhä enemmän pääasiaan eli musiikkiin keskittymistä, suhteellisuudentajua ja luontevaa yhteydenpitoa yleisöön. Madeleine Peyroux’n tapauksessa hyveiden listaan lisätään vielä terävä itseironinen huumori.
Peyroux vaikutti ennemmin jazzkvartetin solistilta kuin taustabändin edessä esiintyvältä tähdeltä. Ted Baker (koskettimet), Shane Terriot (kitara), Barak Mori (basso) ja Darren Beckett (rummut) musisoivat niin herkästi ja tarkasti, ettei viime vuonna ilmestyneen mainion Standing On The Rooftop -levyn supersessiosoittajien perään muistanut haikailla. Soolot säihkyivät eikä sielua säästelty säestyksessä. Parin laulun ajaksi rummut vaihtuivat pahvilaatikkoon ja urut melodikaan, kun orkesteri palasi johtajansa katusoittovuosiin.
Illan aloittanut suomalaisranskalainen Eva & Manu osoitti, mikä on välimatka oman äänensä löytäneiden taiteilijoiden ja innokkaiden aloittelijoiden välillä. Kitaralla ja pianolla laulelmiaan säestäneen pariskunnan tekemisessä on ainesta yhteen jos toiseenkin, mutta kolmen vartin söpöstelyn jälkeen tuntui kuin olisi ahtanut kupuunsa lautasellisen ylimakeita vaniljaviinereitä.
Teksti: Pauli Kallio