Metallica 6 – dissaajat 0! – James Hetfield ja kumppanit kovassa iskussa erikoiskeikalla

30.9.2016 21:31

Metallica
Webster Hall, New York City
27.9.2016

Itse kukin Metallican pitkäaikainen ystävä on viime vuosina (vuosikymmeninä?) syyllistynyt – no, ainakin melkoisella varmuudella – orkesterin kelvottomuuden päivittelyyn. Milloin pääsyyllinen on rumpali Lars Ulrich (”jättääkö se tosiaan Onen tuplabassarit soittamatta?”), milloin sietämättömät julkaisut (no, Lulua on kieltämättä vaikea antaa anteeksi), milloin mikäkin tai kukakin. Eivätkä ne ”make Metallica great again” -heitot tietenkään tuulesta temmattuja ole, sillä nämä sanfranciscolaiset ovat välillä kaivaneet omaa kuoppaansa todella kiitettävällä pieteetillä.

Toisaalta, armoakin on osattava osoittaa, kun sen anteeksiannon hetki mahdollisesti koittaa. Ja yllekirjoittaneen kohdalla sellainen hetki koitti keskiviikkona 27. syyskuuta, vähän ennen iltakymmentä New Yorkin aikaa.

Tuolla kellonlyömällä Metallica soitti Ala-Manhattanilla sijaitsevan Webster Hallin (kapasiteetti 1500) uumenissa lyömättömältä Master Of Puppets -tiennäyttäjältä löytyvän bassohurjimus Cliff Burtonin aikoinaan kipparoiman Orion-klassikon. Ja kas kummaa, tämä kyseinen päivä sattui myös olemaan Burtonin traagisen kuoleman 30-vuotispäivä (aiheesta lisää täällä ja täällä). Nykybasisti Robert Trujillon tyylikkäästi tulkitseman Orionin aikana silmät kostuivat, kädet tärisivät ja jalat vapisivat.

Se oli aivan uskomattoman, toistan uskomattoman, hieno elävän (!) musiikin hetki – jopa siitäkin huolimatta, että eräät paikalle jollain ilveellä livahtaneet ”fanit” ihmettelivätkin suhteettoman kovaan ääneen, että mikä ihmeen kappale tämä oikein on.

Toki Metallican keikalta lienee mahdotonta poistua pohtimatta ”olisivatpa soittaneet sen ja sen ja sen biisin, eivätkä tuota ja tuota ja tuota”, mutta Webster Hallin lähinnä faniklubilaisille (Fifth Member Special Show) suunnatun sataminuuttisen konsertin aikana tällaiset valitukset olisivat olleet pelkästään naurettavia. Mutta silti, kerta kiellon päälle: ehkä sen Whiskey In The Jarin tilalle encore-osuuden avaukseksi olisi voinut valita vaikka Fight Fire With Firen…

(Edit: originaalitekstistä unohtui eräs oleellinen settilistaan liittyvä asia. Mikä tärkeintä ja hienointa, New Yorkissa EI kuultu Nothing Else Mattersia lainkaan. Tämä Enter Sandmanin ohella Metallican aikoinaan megatähteyteen nostanut kappale on lukemattomille Metallican ystäville erittäin rakas numero, mutta monelle muulle se tarkoittaa suorastaan sietämätöntä epä-Metallica-biisiä, joka näkynyt ja soinut aivan liikaa televisiossa ja radiossa menneen neljännesvuosisadan aikana. Niin, ja kuinka monella Metallicalla-keikalla Nothing Else Mattersia EI ole soitettu Black Albumin ilmestymisen jälkeen? Ei siitä listasta kovin pitkää tule.).

Ylittämättömän Orionin lisäksi iltama tarjosi monia muitakin komeita hetkiä. Harvemmin livenä viime vuosina soitettu Holier Than Thou runnoi eteenpäin yllättävän komeasti ja kun nelikko täräytti tämän jälkeen varoittamatta käyntiin Batteryn, vieläpä tykkänään ilman introa, niin huhhuh… Sitten Harvester Of Sorrow, sitten Fade To Black… Hei, ihan oikeasti, se oli aikamoista.

Niin, tosiaan, ei vielä tullutkaan suoranaisesti painotettua sitä, että Metallica oli kirkkaiden ja raskaiden livesoundien tukemana kautta iltaman suorastaan perkeleellisen kovassa iskussa. Kyllä, uskokaa pois ja uskokaa huviksenne. Kun yhtyeen suvereenin anteeksipyytelemätöntä, p**keleen kovaäänistä ja teeskentelemättömän innostunutta toimitusta seurasi vain muutaman metrin päästä niin ne miljoonaan kertaan ilmoille heitetyt ”ei se Metallica nyt oikein lähtenyt” -kommentit tuntuivat… no, suorastaan kohtuuttomilta. Jostakin stadionin piippuhyllyltä seurattuna Metallica ei tietenkään tekisi samanlaista vaikutusta, mutta Webster Hall oli Webster Hall ja kuten hieman toisenlaisissa ympyröissä tavataan sanoa: tulosta on kunnioitettava. Ja tänään tulos oli 6-0.

Hetfield tuumasi tämän toki välispiikissään (”Metallica is still alive and kicking ass”), mutta tosiseikkaa ei olisi tarvinnut alleviivata – jokainen jonkinlaisia aisteja omannut ihmislajin yksilö kyllä ymmärsi sen ihan itsekin.

Make Metallica great again? Joku taisi tehdä juuri niin. Ainakin yhden illan ajaksi.

Koko keikan voi katsoa tässä alla – tosin juuri sieltä piippuhyllyltä kuvattuna:

Lisää luettavaa