Mikään ei piristä niin kuin mukava yllätys! Sitä Tampereen G Livelab tarjosi torstaina kahdessa eri hahmossa, ja molemmat olivat itselleni uusia tuttavuuksia.
Alkupalat tarjoili Qosqi & Minkki miellyttävän sensuellisti ja mystisesti huumaavalla menolla. Koneita ja pientä eteläamerikkalaista charango-kitaraa käsitteli Qosqi eli visuaalisenakin taiteilijana tunnettu Teemu Raudaskoski, joka 2018 hurmasi meikäläisen täydellisesti Valoääni-albumillaan, siis täysin eri projektilla kuin mistä nyt puhun. Laulumikkiä piteli salaperäisesti pukeutunut Minkki (Minna Sihvonen); naisen vartalonmittainen päähine muistutti tripille lähtenyttä lintuhäkkiä. Eikä siinä kaikki: lattialla möyri kolmas, monenlaisiin värikkäisiin kaapuihin kääriytynyt henkilö. Mitä hän niiden kanssa sääti, toisinaan kontaktissa Minkin kanssa, sitä on paha sanoa, mutta kiinnostava happening joka tapauksessa oli.
Rytmiikka oli jonkinlaista maailmanmusiikeilla maustettua downtempoa, ambientiakaan kaihtamatta. Lempeät tempot panivat väkisinkin liikkumaan Minkin loitsiessa suomeksi kuin kalevalainen ayahuasca-papitar. Hommaa leimasi kauttaaltaan hyvä maku, kornin puolelle ei haksahdettu lainkaan.
Viihdyin armottomasti, eikä se laantunut jo muutaman levynkin julkaisseen Maajon myötä. Luulin ryhmää ensin Ismaila Sanén uudeksi bändiksi, mutta kyse onkin täysin erillisestä yhtyeestä, jossa Sané vierailee aina kun mahdollista. Kyllä pistämätön rytmivelho siihen merkittävää lisäarvoa toikin groovea vaivihkaa käsirummuillaan lietsomalla, ikään kuin takarivissä. Lopussa saatiin kunnon soolokin.
Bändin päälaulaja oli Waina; oikein pätevä vokalisti, mutta Sanéa viihteellisempi ja kepeämpi. Aina kun Ismaila Sané lauloi, homma siirtyi syvemmälle ja rootsimmalle tasolle, minun kirjoissani globaalin bluesin puolelle.
Kaiken kaikkiaan Maajo oli kuitenkin äärimmäisen kollektiivinen viritys ja keitti soppansa monenlaisista, (lähinnä) mustan musiikin aineksista. Afrikkalaiset ja eteläamerikkalaiset piirteet, kuten cumbia, sekoittuivat saumattomasti reggaeen ja funkiin, jota peliin toi erityisesti basistin synkopointi tarkkaan harkituin iskuin. Bändin vastustamatonta groovea — muutaman biisin jälkeen puolet yleisöstä nousi tanssimaan ja pysyi liikkeessä loppuun saakka — paisutti osaltaan myös Gilbert Kuppusamin hieno rytmiikka rumpusetillä. Nykyään useammassa tamperelaisbändissä vaikuttava Kuppusami tulee Mauritiukselta, ja koska myös hän lauloi, epäilen biisien virityksen olevan ainakin osittain Mauritiukselta.
Jos bändin perustaja Jon Thureson oli selkeämmin kosketinsoittaja, niin Mitja Virikko painottui enemmän konepuolelle ja säätikin laitteistoaan virkeällä mielikuvituksella linnunlauluja myöten. Kitaristi Julius Alamäki piti matalaa profiilia, mutta tuki kokonaisuutta kiitettävästi.
Tempot kiihtyivät Maajolla harvoin kiivaiksi, silti imu oli mahtava ja biisit järjestään hyviä, liikaa toisiaan muistuttamatta. Soinnin lämmin sävykkyys riisui aseista. Erittäin miellyttävä tuttavuus!
Teksti ja kuva: Jussi Niemi
—-
EDIT: Korjattu Maajon kitaristin nimi