Soundi Guns N’ Rosesin reunion-keikalla Las Vegasissa – voi pyhä jysäys, mikä keikka!

Amoral-yhtyeen Ben Varon toteutti lapsuuden haaveensa ja matkasi Yhdysvaltoihin katsomaan, kun välinsä sopineet Axl Rose ja Slash nousivat yhdessä lavalle ensi kertaa vuosikymmeniin.

Ben Varon

Teksti: Ben Varon

Kello on muutamaa minuuttia vaille puolenyön. Alice in Chains poistui lavalta jo noin puolitoista tuntia sitten. AIC, yksi aikamme hienoimmista bändeistä, veti varsin pätevän hittikimaran, mutta vastaanotto jäi silti laimeaksi.

Olen yhtä syyllinen kuin muutkin paikalla olevat: kun illan pääesiintyjänä on yhtye, jonka näkemistä on odottanut yli 20 vuotta, ei lämppärillä ole mitään mahdollisuuksia. Ei edes Alice in Chainsilla.

Seurueemme tappaa pitkää väliaikaa veikkailemalla seuraavan setin aloitusbiisiä. Vaihtoehdot ovat Welcome to the Jungle, Nightrain ja It’s so Easy. Jokin näistä sen täytyy olla.

Olemme päätymässä Nightrainiin, kun valot vihdoin sammuvat ja kaksikymmentätuhatta ihmistä hyppää jaloilleen hurraamaan.

Kuvat: Ben Varon.
Kuvat: Ben Varon.

Huhuja Guns N’ Rosesin comebackistä on kuultu aina siitä lähtien, kun bändi repesi liitoksistaan 1990-luvun puolivälissä. Itse olen ollut enemmän kuin skeptinen kaikki nämä vuodet: Axl Rosen puupäinen ehdottomuus sekä kohtuuttoman ilkeät julkiset kommentit Slashia kohtaan antoivat ymmärtää, ettei sellaista tultaisi koskaan näkemään.

Sitä paitsi Slashilla on oma, noususuhdanteinen soolouransa, ja – toisin kuin monilla muilla tuon aikakauden bändeillä – alkuperäisen GNR-kokoonpanon jäsenillä on varmasti edelleen melkoisesti rahaa tileillään. Steven Adler toki pois lukien.

Niin vain löydän itseni lentokoneesta matkalla Los Angelesiin ja sieltä Las Vegasiin todistamaan Axlin, Slashin ja Duff McKaganin ensimmäistä keikkaa yhdessä 23 vuoteen.

Olin siis täysin asennoitunut siihen, etten tulisi koskaan näkemään kaikkien aikojen suosikkiyhtyettäni livenä. Slashin harmillisen hajuton ja mauton sooloyhtye sekä Axlin ihmeelliset kokoonpanot saisivat luvan riittää.

Mutta niin vain ihmeiden aika ei ole ohi, ja löydän itseni lentokoneesta matkalla Los Angelesiin ja sieltä Las Vegasiin todistamaan Axlin, Slashin ja Duff McKaganin ensimmäistä keikkaa yhdessä kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen.

Tosin viikkoa ennen reissua tämä maaginen ensimmäinen keikka saa luvan muuttua astetta vähemmän maagiseksi toiseksi keikaksi, kun bändi kiskaisi treenikeikan The Troubadour -klubilla West Hollywoodissa, viidensadan onnekkaan paskiaisen edessä. No, pitää ajatella positiivisesti: ainakin Vegasissa saisimme huomattavasti pidemmän ”oikean” setin flyygeleineen, produktioineen päivineen.

Gunnar1

West Hollywoodissa käppäily päivää ennen keikkaa on omiaan nostattamaan tunnelmaa. Guns N’ Roses näkyy kaikkialla.

Sunset Stripin legendaarinen Tower Records -levykauppa on herätetty väliaikaisesti kuolleista (tosin vain pintapuolisesti), ja paikka on tapetoitu Gunnareiden tulevaa stadionrundia mainostavilla julisteilla. Vielä vaikuttavampi on tornitaloa koristava jättimäinen GNR-logo.

Rainbow-baarissa soi Nightrain. Luotilogopaitoja kävelee vastaan tuon tuosta.

Sama meininki jatkuu viiden tunnin ajomatkan päässä Las Vegasissa. Kaupunkiformaatissa olevaan ruotsinlaivaan ajaessa uuden T-Mobile Arenan ”Guns N’ Roses – Sold Out!” -billboardit toivottavat tervetulleeksi.

Gunnar3

Gunnaripaitainen isä kävelee vastaan ala-asteikäisen tyttärensä kanssa. GNR-logoja on pelikoneiden kyljissä ja teineille rokkikamaa myyvän Hot Topic -ketjun muovipusseissa.

Appetite for Destruction -aikojen perään haikailevaa varmaan sylettäisi. Sen sijaan minulle, vasta Use Your Illusion -levyjen jälkeen bändin löytänelle fanille GNR:n kuuluukin olla överisuosittu, primadonnan johtama, paisutetulla kokoonpanolla stadioneita soittava ilmiö, joten minulle kaikki tämä hypetys sopii enemmän kuin hyvin.

Tätä ei varmaan saisi edes ääneen sanoa, mutta niin hienoa kuin onkin nähdä nämä jätkät soittamassa yhdessä Paradise Cityä ja Mr Brownstonea, odotan huomattavasti enemmän pääseväni vihdoin näkemään Axlin ja Slashin vetämässä November Rainin yhdessä, ja – jos luoja suo – Estrangedin, tuon GNR:n tuotannon kruunujalokiven, joka on videonsa kanssa syypää siihen, että aloitin aikanaan kitaransoiton.

Keräännymme porukalla hyvissä ajoin hotellille, ja lähdemme kohti keikkapaikkaa. Uber-kuski ei kuulemma pääse ajamaan lähellekkään T-Mobile Arenaa, joten hän jättää meidät korttelin toiselle puolelle, josta matka jatkuu kasinon läpi ja toisesta päästä ulos.

Ovien avaamiseen on vielä 45 minuuttia, mutta areenan edessä on jo täysi hulabaloo. Pihalle pystytetyille virallisille paitakojuille on tajuttomat jonot, ja hinnatkin näyttäisivät olevan ennätysmäiset neljäkymmentä dollaria kappale, isommat koot vielä vitosen lisää.

Kun dollari on nykyään käytännössä samanarvoinen euron kanssa, ovat nämä kalliimmat koskaan näkemäni keikkapaidat. Ei niin, ettenkö itsekin jonottaisi pian muiden höynäytettävien tapaan itselleni ylihintaista matkamuistoa.

Gunnar7

Ovet aukeavat myöhässä. Gunnareiden soundcheck oli venynyt ilmeisesti pitkäksi.

Ei haittaa, meillä ei ole kiire mihinkään. Sitä paitsi GNR-keikka ei ole GNR-keikka ilman ylenpalttista odottelua.

Kun paikka vihdoin aukeaa, jonot vetävät nopeasti eikä sisällä ole ollenkaan samanlaista ahdistavaa ryysistä kuin mihin esimerkiksi Hartwall-areenalla on tottunut. Huomasin ihmetteleväni asiaa erityisesti keikan jälkeen, kun kaksikymmentätuhatta ihmistä poistui samanaikaisesti paikalta ja olimme silti ulkona rakennuksesta parissa minuutissa. T-Mobile Arenan suunnittelijalle tästä isot pisteet!

Aloitamme kapuamisen omille paikoillemme. Yläkatsomo takapäädyssä ei ollut unelmiemme sijainti, mutta kun nämäkin, alun perin 80 dollaria maksaneet liput joutui ostamaan kahdella ja puolella sadalla dollarilla trokaripalvelusta, pitää vain osata olla onnellinen siitä, että on ylipäätään koko rakennuksessa.

Penkki areenan puolivälistä olisi maksanut noin 500 dollaria, ja etukatsomoon olisi päässyt 1500 dollarilla.

Gunnar16

Ja sitten tapahtuu se, minkä ei pitänyt olla mahdollista. Mystinen intronauha pamahtaa soimaan, ja hetken päästä Axl, Slash ja Duff seisovat rinnakkain lavalla käynnistämässä It’s So Easyä. Tai no, jalkansa katkaissut Axl ei seiso vaan istuu Dave Grohlilta lainatussa valtaistuimessa, mutta kuitenkin. Uskomatonta!

Soundit ovat hyvät heti lähdöstä alkaen, bändi soittaa tiukasti ja Axlkin kuulostaa hyvältä. Koetan olla välittämättä laimeista taustavideoista, jotka näyttävät samalta kuvapankki-grafiikkamössöltä mitä näkee kaikilla muillakin isoilla bändeillä nykyään, ja yritän keskittyä niiden sijaan lapsuuteni idoleihin.

Mr. Brownstone soitetaan heti perään. Yleisön maltillisuus pistää silmään, odotin nimittäin paikan halkeavan energiasta Gunnareiden astuessa lavalle. Varsinkin etuosa näyttää yllättävän laimealta.

Olisiko niin, että fanaatikot istuvat tänään yläkatsomoissa ja parhailla paikoilla on isoksi osaksi etuoikeutettuja rahamiehiä?

Olisiko niin, että fanaatikot istuvat tänään yläkatsomoissa ja parhailla paikoilla on isoksi osaksi etuoikeutettuja rahamiehiä, jotka ovat paikalla lähinnä siksi, että paikalla pitää olla?

Setin ensimmäinen yllätys koetaan kolmannen biisin kohdalla, kun bändi aloittaa Chinese Democracy -albumin nimikkobiisin.

Tämä on juuri se syy miksi diggaan Axlista niin perkeleesti: Axl tietää varsin hyvin, että suurinta osaa paikalla olevista ei voisi Chinese Democracy -materiaali vähempää kiinnostaa. Ja silti hän laittaa tämän biisin settiin, ja vielä alkumetreille, kahden ikivihreän perään. Axl Rose, zero fucks given. Pakko arvostaa!

Gunnar15

Olen suuri kyseisen levyn ystävä, joten minulle sopii enemmän kuin hyvin, että siltä kuullaan materiaalia illan aikana. Pidän siitä, ettei tämä ole ihan puhtaasti nostalgista hittikimarointia. Lisäksi on todella jännää ja outoa nähdä Slash soittamassa näitä biisejä. Tätä en ole nähnyt ennen, edes kymmeniltä bootleg-videoiltani!

Aliarvostettua Izzy Stradlin -helmeä Double Talkin’ Jivea seuraa Estranged, ja olen miltei kyynelissä.

Axl palkitsee yleisöä kärsivällisyydestä Welcome to the Junglella, ja T-Mobile Arenassa saadaan vihdoin vähän suuren urheilujuhlan tuntua. Mutta vasta tämän jälkeen päästään itselleni mielenkiintoisimpaan osuuteen konserttia, mikä sisältää yllättäviä biisivalintoja, pitkiä eepoksia ja runsaasti materiaalia Use Your Illusioneilta. Tämän takia tänne tultiin!

Aliarvostettua Izzy Stradlin -helmeä Double Talkin’ Jivea seuraa Estranged, ja olen miltei kyynelissä. Kun ensimmäinen kitaraopettajani kysyi minulta aikanaan, mitä tahdoin oppia soittamaan, näytin hänelle tämän biisin. Ja nyt, reilut kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuulen vihdoin nuo Slashin elämää suuremmat melodiat livenä.

Rumpali Frank Ferrer tekee parhaansa saadakseen minut pois ekstaasista soittamalla aivan liikaa ja aivan vääriä fillejä, muttei onneksi onnistu siinä. Ferrerin soitto onkin yksi keikan harvoja kauneusryppyjä: muuten mitä pätevin rumpali ottaa liikaa vapauksia rumpusovitusten suhteen, ja tämä sooloilu pistää ikävästi korvaan useammassa biisissä.

Gunnar13

Pommientäytteisen Live and Let Dien ja pitkän välijamin sisältäneen Rocket Queenin jälkeen pamahtaa käyntiin You Could Be Minen kuuluisa rumpuintro. Yleisössä alkaa jälleen tapahtua, onhan tämä yksi bändin kovimmista liveralleista.

En ole varma mokaako Slash vaiko Ferrer, mutta joka tapauksessa homma on aivan levällään aina siihen asti, kunnes laulu tulee mukaan. Ei haittaa, menköön vaarallisen rock and rollin piikkiin.

You Could Be Mine on biisinä yksi Axlin laulubravuureista, ja hän suoriutuukin siitä hienosti. Vielä kun solisti pääsisi juoksentelemaan raivoisasti ympäri lavaa laulaessaan. Ei niin, että Axlin lavajuoksentelu olisi muutenkaan tänä päivänä yhtä raivoisaa kuin 1990-luvun alussa, mutta silti. Noh, eiköhän jalka ole kunnossa Euroopan-rundiin mennessä.

En ole varma mokaako Slash vaiko Ferrer, mutta joka tapauksessa homma on aivan levällään aina siihen asti, kunnes laulu tulee mukaan.

Tähän väliin on sanottava, että vaikka valtaistuimen lainaaminen oli hieno teko Dave Grohlilta, ei se sovi GNR:n lavalle pätkääkään. Daven käytössä tämä tahallisen överi ja koominen esine vielä toimi, mutta olisi ollut kivempi nähdä Axl vaikka nojaamassa tuunattuun baarijakkaraan kuin istumassa kitarankauloilla ja kymmenillä lampuilla koristellulla hirvityksellä, joka nosti hänet korkealle muusta bändistä. Varsinkin kauempaa katsottuna laitos näytti enemmän Rob Zombien keikalta karanneelta robotilta kuin tuolilta.

Illan settilista ei voisi juuri parempi olla kaltaiselleni yllättäviä valintoja arvostavalle fanille. You Could Be Minea seuraa Duffin laulama The Damned -coveri New Rose, jonka ajaksi Axl linkuttaa lavalta haukkaamaan happea. On muuten hauskaa, miten aina lavalta poistuessaan Axl käyttää kävelykeppejä, mutta paluu hoituu joka kerta pyörätuolikyydillä. Tämä kaava toistuu useamman kerran setin aikana.

Punkkipläjäyksen jälkeen vaihdetaan suuntaa totaalisesti, kun Dizzy Reed ja Axl käynnistävät Chinese Democracy -balladin This I Loven. Tarina ei kerro, miten innoissaan Slash oli alun perin ajatuksesta, että setti sisältäisi biisejä myös tuolta levyltä.

Oli miten oli, yksi illan kohokohdista koetaan, kun kitarasankarimme pudottaa This I Loveen soolon, jonka edessä olisivat kaikki 67 hänen jälkeen Gunnareissa soittaneet kitaristit ottaneet hatun päästä. Jopa Axl katseli Slashia kyseisen soolon aikana ”no jopas!” -ilme kasvoillaan. DJ Ashba, tee perässä!

Gunnar9

”Kokeilemme seuraavaksi jotakin”, Axl ilmoittaa. ”Tämä on varsin iloinen biisi.”

Duff McKagan aloittaa tutun bassokuvion, ja silmäni laajenevat lautasiksi. Tämä ei ole todellista. Ne soittavat Comaa! Mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Miten TÄMÄ biisi on päätynyt settiin?!

Slashin legendaarinen Kummisetä-soolospotti sulautuu Sweet Child O’ Mineen, ja joka ikinen paikalla oleva hyppää jaloilleen.

Jos minulta olisi kysytty, mikä biisi olisi vähiten todennäköistä kuulla tällä keikalla, olisi Coma ollut heti kakkosveikkaukseni My Worldin jälkeen. Kymmenenminuuttinen, raskas, ilkeä ja rakenteeltaan outo päätösraita Use Your Illusion ykköseltä on aina ollut yksi suosikeistani, mutta livenä sitä ei esitetty edes tuon albumin kiertueella kuin nelisen kertaa.

Tämä on liian hienoa, en meinaa pysyä housuissani.

Slash moshaa riffiä raivolla, ja kylmät väreet kulkevat pitkin käsivarsia Axlin huutaessa ”somebody tell me what the fuck is going on, goddammit!” samalla intensiteetillä kuin levytetyllä versiolla. Tämä reissu on jo nyt ollut kaiken rahan ja vaivan väärti. Loppusetti olisi pelkkää bonusta.

Ei niin, etteikö kaikki Comaa seurannut olisi ollut täyttä priimaa. Slashin legendaarinen Kummisetä-soolospotti sulautuu Sweet Child O’ Mineen, ja joka ikinen paikalla oleva hyppää jaloilleen. Reaktiosta päätellen tämä on Gunnareiden isoin hitti, jopa Junglea isompi, ainakin tämän yleisön mielestä.

Ja onhan se nyt melkoista kuulla ensimmäistä kertaa Axl ja Slash yhdessä biisin dramaattisessa loppuhuipennuksessa sooloineen ja ”where do we go now?” -toistoineen.

Better, yksi harvoja Chinese Democracy -biisejä joka olisi ollut kotonaan myös Illusioneilla, on seuraavana. Tämän mukanaolo setissä oli arvattavissa, sillä se soitettiin myös viikkoa aiemmin Troubadourissa.

Odotin Slashin vetävän biisin villien Buckethead-soolojen mutkat suoriksi, mutta hän jättikin nämä liidit suosiolla uuden kollegansa Richard Fortuksen päänvaivaksi. Slash ei sweeppaa eikä täppää.

Loistavan Civil Warin jälkeen on setin himmailevamman osuuden vuoro. Slash ja Fortus esittävät kahdestaan instrumentaaliversion Pink Floydin Wish You Were Herestä, jonka perään lavalle kärrätään Axlin flyygeli ja instrumentaalijamittelu jatkuu solistin johdolla Layla-biisin loppuosan merkeissä.

Gunnar14

Seuraava biisi tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. November Rain on jälleen malliesimerkki kappaleesta, joka tarvitsee sekä Axlin että Slashin toimiakseen. Aivan kuten Estrangedin tapauksessa, vasta Slashin kitaroinnin myötä Axlin hieno sävellys muuttuu napakympiksi.

Knockin’ on Heaven’s Door on ollut GNR-setin vakikalustoa bändin demoajoista lähtien, ja se kuullaan totta kai Vegasissakin. Onneksi tosin hiukan kompaktimpana versiona kuin mitä se pahimmillaan Illusion-kiertueella oli, vaikka toki yleisöä laulatetaan tälläkin kertaa. Jään kaipaamaan Axlin legendaarista ”gimme some raeggae!” -huudahdusta väliosassa.

Bändi astuu lavan etuosaan kumartamaan, Slash ja Axl kädet toistensa olkapäillä. Uskomatonta.

Timanttinen versio Nightrainista päättää varsinaisen setin, mutta jokainen Gunnareita vähääkään tunteva tietää, mikä on bändin todellinen keikanpäätösbiisi.

Lyhyen odottelun jälkeen bändi palaa vähemmän yllättäen lavalle esittämään Patiencen. Biisistä kuullaan levyversiolle melko uskollinen versio Illusion-kiertueelta tutun sähköisemmän, rummuilla höystetyn version sijaan.

Paradise Cityn käynnistyessä iskee haikea tunne, sillä se tarkoittaa lopun olevan lähellä. Moni helmi jää kuulematta, mutta nyt ei kyllä kehtaa valittaa. Nautitaan siis vielä tästä puhkikulutetusta klassikosta täysin rinnoin.

Armoton konfettisade ja Axlin legendaariset ”Good! Fucking! Night!” -huudot saattavat illan päätökseen. Bändi astuu lavan etuosaan kumartamaan, Slash ja Axl kädet toistensa olkapäillä. Uskomatonta.

Kello on puoli kolme yöllä, kun silminnähden tyytyväinen yleisö purkautuu pihalle areenasta. Olen onnellinen mutta rättiväsynyt, keikka imi minusta kaiken mehun.

Nyt se on nähty: Axl ja Slash yhdessä. Turha huijata itseään, siitähän tässä oli kyse. Sori Duff. Täysi reunion Izzyn ja Stevenin (minulle kävisi myös Matt Sorum) kanssa olisi ollut upeaa, mutta tämäkin kelpasi enemmän kuin hyvin.

Oliko bändin meno sama kuin Illusion-rundin videoilla? Ei tietenkään. Nämä ovat yli viisikymppisiä miljonäärejä. Oliko keikka loistava, ja joka pennin väärti? Aivan varmasti.

Näin paksujen fanilasien takaa on vaikea antaa kauhean rakentavaa kritiikkiä, sillä enhän minä antanut tälle mitään muuta mahdollisuutta kuin olla parasta ikinä. Ja sitä se oli.