Kaikenmoisia ideoita maailmaan mahtuu. Therapy? päätti vanhoilla päivillään rykäistä ja pestasi Tampereen rock-scenen tähdistöstä koostuvan Potato Junkiesin soittamaan omat näkemyksensä illan pääesiintyjän varhaisesta tuotannosta. Itse tihrustin samaan aikaan Therapy?:n mainion keikkatallenteen Scopophobian (2004) kodin mukavuuslaitokselta glögilasi kourassa, joten jääköön paikalle vaivautuneiden kommenttien varaan kertoa totuus ennenkuulumattoman idean toimivuudesta. Ja ei, tämä ei ole toimittajan laiskuutta. Tämä on kuulkaas sitä kansalaisjournalismia.
Ojentaessani takkia narikkatyypille kutakuinkin kello 21 kuuluu Pakkahuoneen syövereistä sydäntä kylmäävä kehoitus laulajakitaristi Andy Cairnsin suusta. Pelonsekaisin tuntein kohti ääntä, jonka voisi vapaasti suomentaa muotoon: ”tulkee lähemmäksi, tulkee lähemmäksi ihmiset.”
Pakkahuone on vuonna 2012 ylimitoitettu tila Therapy?:lle, mutta ei Cairnsin, rumpali Neil Cooperin, basisti Michael McKeeganin ja neljännen duden tarvitse onneksi tyhjille seinille soittaa. Ihmismassaa riittää lavanedustasta lähes myyntikojulle asti. Mainittakoon, että se neljäs dude vuoroin hoitelee komppikitaraa, vuoroin värittää sointia efektitiskinsä takaa.
Parituntisen iltapuhteen aikana kuullaan varsin äänekäs ja kattava katsaus Therapy?:n rapian kahdenkymmenen vuoden historian ajalta. Hyväntuulista, tummiin pukuihin sonnustautunutta trioa ei keski-ikä paina, saati hidasta. Liikettä riittää lavalla hetkittäin enemmäin kuin lavan edustalla. Hämmentävän hitaasti lämpeävä hämäläisyleisö vauhkoontuu Troublegumin (1994) materiaalista ja viimeistään ensimmäisenä encorena soiva Living In The Shadows Of Terrible Thing saa meiningin niin kutsutusti kohdalleen. Miellyttävän nousujohteista seurattavaa, parempi näin päin. Ja kajahtavat ne yhteislaulutkin alkukeikan ujostelun jälkeen kuuluville.
Kurt Cobainille ja Amy Winehouselle omistettu Die Laughing saa ajatukset hetkeksi harhailemaan ylöspäin. Minkäkokoisissa paikoissa ja minkämoista musiikkia mahtaisi Cobain tänä päivänä esittää? Ehkä parempi, että paloit loppuun, sillä pahoin pelkään, ettet yltäisi tänä päivänä pohjoisirlantilaisten tasolle. Lepää rauhassa hento, kaunis, vaalea pörröpää.
Vaikka Therapy? ei itselleni ole ollutkaan se kovin ysärin grungebändeistä, tarjoaa se lokakuisessa lauantaissa huomattavasti ennakko-odotuksia enemmän. Jos jotain jäi hampaankoloon, niin ehkä If It Kills Me -kappaleen puuttuminen setistä. Mutta nämä nyt on näitä iänkaikkisia turhia lätinöitä. Keikan päättyessä räkäiseen ja sähköiseen versioon Hüsker Dün Dianesta kelpaa iltaa lähteä jatkamaan korvat vinkuen ja naama onnellisen typerässä virneessä.