Varaslähtö juhannukseen – Olavi Uusivirran tähdittämä Valtterin talvirieha sanoin ja kuvin

Olavin ja Timon kukkotappelu yltyi pelottavankin fyysiseksi.

Tamperelainen juhannusfestivaali Valtteri Festival otti varaslähdön ja loi yhden illan ajaksi Pakkahuoneelle ja Klubille talviriehan. Ilta tarjosi neljä keskenään varsin erilaista, mutta luontevasti kimpassakin toimivaa artistia.

Soundi katsasti Valttarin talviriehan Antti Luukkasen ja Mikko Meriläisen voimin, joista jälkimmäinen myös kuvasi.

Valtterin talvirieha
Pe 26.2.2016
Pakkahuone & Klubi, Tampere

1. RÖYHKÄ/INGINMAA/HYPNOMEN

Antti: Kauko Röyhkän lyöttäytyminen kimppaan Anna Inginmaan ja Hypnomenin kanssa näyttäytyi keikalla luontevalta. Biisimateriaali oli ehkä himpun verran köykäistä, mutta Huominen on uni -albumin nimikappale soi muusta setistä poiketen kouraisevan intensiivisenä. Kokoonpanon lounge-henkinen esiintyminen ei kaivannut keskimääräiselle rock-keikalle vaadittavaa rosoa, vaan olisi ollut yhtä kotonaan vaikka pölynimurikaupparatsujen kosteissa illanvietoissa Kalastajatorpalla vuonna 1979.

Mikko: Yllättävä mutta erittäin toimiva ratkaisu oli nostaa Anna kokoonpanon staraksi. Kauko nousi lavalle parin biisin välein, mutta Anna oli se, jonka itsevarman ja karismaattisen olemuksen ja taitavan laulun varassa keikka kantoi. Annan ja Kaukon kemiat ja lauluäänetkin toimivat yhdessä luontevasti. Virkistävän erilaisena versioitu Narttu-laina Pastoraali alleviivasi Hypnomenin hillityn tyylikästä, mutta tarpeen tullen myös revittelevää soittoa.

Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa, tyylikäs duo.
Kauko Röyhkä ja Anna Inginmaa, tyylikäs duo.

2. SAIMAA

Antti: Saimaalta moni odotti varmasti huikeaa livespektaakkelia ja sellainen totta tosiaan saatiin. Kaksikymmenpäinen suurkokoonpano myllytti täysillä boforeilla huikean sikermän niin elokuvasävelmiä kuin ikivihreitä suomirock-klassikoita. Yön Joutsenlaulusta kuoriutui upean sovituksen myötä hieno euroviisu-henkinen eepos ja Dingon Levottomassa tuhkimossa bändi antoi itselleen luvan luopua paitsi estoistaan myös alkuperäisen kappaleen noudattamisesta. Hienoin hetki oli silti puskista vedetty Twin Peaks -teema. Encoreissa kuultiin pari vetoa myös Pepe Willbergin kanssa levytetyltä debyytiltä.

Mikko: Viihdyin Saimaan keikalla yllättävän hyvin, etenkin siihen nähden että pidän yhtyeen muusikkovitsiltä tuoksahtavaa albumia hyvin raskaana kokemuksena. Suurin syy viihtymiseeni oli ulkoisestikin ilahduttavan värikkään joukkion pidättelemättömän riemukkaan touhuamisen seuraaminen.

Saimaa johtajanaan ginin voimasta levottomasti höpöttänyt Matti Mikkola.
Saimaa johtajanaan ginin voimasta levottomasti höpöttänyt Matti Mikkola.

3. TIISU

Antti: Suomirockin pelastajan osa on vaikea. Niin paljon on Tiisua hehkutettu, että kyynisyys valtaa väkisinkin mielen. Pahimmillaan nuori yhtye koikkelehti kuin vapaaksi päästetty taidelukion musaluokka, mutta vilpittömyys otti silti helposti selkävoiton epäilyksistä. Henrik Illikainen venkoilee kuin synnynnäinen nuorisoidoli ja kyllä eturivi häntä sen mukaan palvoikin. Rempseimmät vedot (Virtaset, Suomalaisen suurin riesa on sisu) tuntuivat räjäyttävän täyteen pakatun Klubin ilmaan. Muuten repertuaarin ohuuden kyllä vielä aisti.

Mikko: Olisikohan tämä ollut ehkä viides Tiisu-keikkani, ja edelleen kaikki Henkan usein hermoja raastavaa ääntä myöten sekä vituttaa että ihastuttaa. Hyvä niin. Henrik loistaa bändin keulakuvana, ja hyvin on sekä show että soitto hallussa muiltakin. Parhaat ja hitikkäimmät biisit saavat ansaitustikin yleisön kiimaan, mutta se kieltämättä huolestuttaa, että kuilu laatuskaalan toisessa päässä oleviin kappaleisiin on melkoisen suuri. Huolta ei hälvennä se, että kakkoslevyn eka sinkku Kuka sillä aasilla ratsastaa ei sävellyksenä suuria riemunkiljahduksia aiheuta, vaikka teksti sykähdyttävä onkin.

4. OLAVI UUSIVIRTA

Mikko: Eipä tämän parempaa ja viihdyttävämpää suuren yleisön rockbändiä tästä maasta taida juuri nyt löytyä. Olavi, Timo Kämäräinen, Olli Krogerus ja Jaakko Kämäräinen ovat rakentaneet keikastaan kokonaisuuden, joka alkaa räjähtävästi ensimmäisestä sekunnista lähtien, lähtee välillä sopivan huuruisille sivupoluille ja päättyy juuri niin eeppisesti kuin pitääkin. Bändin ja etenkin Kämäräisen soitto on ihailtavan taitavaa ja vaivatonta. Olavi antaa yleisölle aivan kaiken itsestään, joka ikinen sekunti. Silmäkulma kieltämättä vähän kostui Kämäräisen aloitettua yhtäkkiä hartaan pätkän David Bowien Blackstaria (todistusaineistoa löytyy täältä).

Hyvä ilta kaiken kaikkiaan. Hyvältä näyttää muuten myös ensi juhannuksen Valtterin tarjonta: