Noin raflaavan otsikon muistan lukeneeni nuortenlehden kannesta teinivuosinani. Kyseessä oli juttu Iron Maidenista, ja kyseenalainen otsikko liittyi erilaisiin ennakkoluuloihin ja juoruihin, joita yhtyeen ympärillä velloi. Tänä päivänä jo ajatus leppoisasta lentokapteeni Bruce Dickinsonista saatanallisten rituaalien parissa saa vain hykertelemään.
Juuri tällaiset otsikot ja mystiikka pitivät loistavasti yllä nuoren mielenkiintoa bändejä, ja siten myös musiikkia kohtaan. Axl Rose kaikkine tempauksineen oli hurjaa ja jännittävää, eivätkä superkireät pyöräilyshortsit ehtineet siinä sivussa aiheuttaa traumoja.
Tieto musiikista ja artistien mielipiteistä piti kaivaa musiikkilehdistä ja muutamista tv-ohjelmista. Näin saatavilla oleva informaatio oli hyvinkin suodatettua. Salaisuuksien verhoa pääsi raottamaan vain pikkiriikkisen.
Sosiaalinen media on mullistanut perinteisen tiedonjakamisen perinpohjaisesti. Nyt jokainen yhtye voi ilmoittaa tekemisistään vessakäynneistään lähtien vain muutamalla klikkauksella.
Toisilla mopo onkin totaalisesti karannut käsistä. Liika tieto ei ole kiinnostavaa. Kukapa voisi suhtautua Metallicaan samalla tavalla Some Kind of Monsterin jälkeen?
Rob Zombie jakoi vihaansa facebookissa viimekesäisen Sonispheren keikan peruunnuttua. Mies jopa muisti mainita useita ”syypäitä” nimeltä. Keikkaa Suomeen ei taida olla odotettavissa aivan heti. Tai mihinkään. Viittaan Metallica-syndroomaan. Vaikka asiat eivät hoituisikaan, olisi mölyt parempi pitää poissa ainakin netistä.
Ei ihailemastaan ihmisestä halua tietää liikaa, jottei illuusio mene rikki.
Olen kuullut muutamilta toimittajilta, etteivät he edes halua tavata suurimpia innoittajiaan. Mitä jos tämä osoittautuukin todella kamalaksi tyypiksi? Tai haisee pahalta? Vaikka tiesinkin 14-vuotiaana Duff McKaganin horoskooppimerkin ja lempiruuan, en todellakaan olisi halunnut tietää, miltä hän näytti alemmuusvuosiensa krapula-aamuina.
Kommunikointi fanien kanssa on taitolaji. CMX:n kysy–vastaa-palsta on noussut jo klassikoksi. Vaatii luovuutta saada ihmiset kerjäämään kyykyttämistä. Toiset taas ovat valjastaneet ihailijansa hommiin street teameiksi. Molemmissa tapauksissa kuulija tuntee olonsa erityiseksi ja tärkeäksi.
Tosin tänä päivänä samanlaisia raflaavia otsikoita kuin Iron Maiden keräävät vain Jussi Parviainen ja Matti Nykänen samalla, kun rokkarit tekevät aurinkotervehdyksiä tai kasaavat vuoden kirjanpitoa. Välillä totuus on tarua ihmeellisempää.
LAURA VÄHÄHYYPPÄ