Liityin rockbändiin 2000-luvun alussa. Bändille löytyi keikkakuski kitaristin tuttavapiiristä. Kutsun häntä tässä ”Jampaksi”.
Jamppa oli vähän vanhempi kaveri – hiljainen ja hieman pyöreä absolutisti, jolla oli hippinarut rannekoruina ja sotkuinen pitkä vaalea tukka. Lempibändi oli Yö. 80-luvulla se oli itse näyttänyt staralta ja laulanut bändissä. Ja juonut viinaa, ja tapellut.
Kun Jamppa harvoin puhui, se puhui Havana Blackista ja The Nights of Iguanasta. Jampan hankkiman keikkapakun nimi oli Rapahuora. Jotain pillereitä se nyt popsi. Totesi aina lakonisesti, että ”lääkitys kunnossa”, kun ihmettelimme, miten se jaksoi vetää osansa: roudaus, kuskaus, paitamyynti ja… kaiken maksaminen. Hetkinen. Menikö se tosiaan niin?
Hän loi pikkubändille fiiliksen tosimeiningistä jeesaamalla sydän edellä kaikessa
Kyllä vain. Bändi pyyhälsi studioon ja teki vuosien kuluessa kymmenkunta pienlevyä, kaksi albumia ja useita videoita. Jamppa maksoi kaikki viulut. Koko ajan keikkailtiin ja rellestettiin ympäri Suomea, lähemmäs 300 vetoa tuli mittariin. Valtaosa keikoista tehtiin ilmaiseksi, ja bensat ja juoksevat kulut hoiti yksin Jamppa. En osaa selittää miksi. Hän toimi niin alusta asti. ”Kaikki on promoa”, hän hymyili. ”Mielummin laitan rahaa tähän kuin johonkin muuhun.”
Olennaista oli tämä: jos keikkoja ei ollut, Jamppa soitti minulle: ”Hanki keikkoja, pakko päästä pois kaupungista.” Hän eli keikkailun kautta kuin nuoret ja sairaan innostuneet yhtyeen jäsenet.
Olihan Jamppa vähän outo. Kun hän sai yllättävän tarjouspyynnön aikuisviihde-elokuvan tuotannosta, hän keksi ehdottaa bändille musavideon tekemistä tuotannon yhteydessä: saisimme hyvän kuvauskaluston ilmaiseksi käyttöön Thaimaassa, jos menisimme ensin kuvaajiksi pornofilmiin, jossa joku suomalainen mies kuksii aasialaisia tyttöjä.
Kerran Jamppa ei saapunutkaan hakemaan bändiä keikalle, ja katosi. Viikon kuluttua sain puhelun. Jamppa poimi minut Rapahuoran kyytiin Pasilan aseman edestä. Se oli ajanut hiuksensa lyhyiksi ja näytti freesiltä. Kertoi olleensa muutaman päivän Lapinlahdella lataamossa kutomassa sukkia.
Jampan siviilielämä oli sirkusta, mutta omaperäisen ystävän anteliaisuus, lojaalius – ja rakkaus – bändiä kohtaan oli poikkeuksellista. Oma keikka-auto ja hyvät stereot niissä oli sitä hillittyä luksusta, jota hän halusi tarjota bändille. Hän loi pikkubändille fiiliksen tosimeiningistä jeesaamalla sydän edellä kaikessa – esimerkiksi safka- ja majoitusasioissa tien päällä ja soitinhankinnoissa ja -huolloissa. Neljä soittajaa sai nauttia rockyhtyeeseen kuulumisesta yhden ihmisen erikoislaatuisen omistautumisen tukemana, suureksi osaksi jopa sen ansiosta.
Armottoman musabisneksen ruohonjuuritasolla voi kohdata friikkiä hyvyyttä. Hiljaisia poikkeusyksilöitä kuljeksii keikkapaikkojen käytävillä. Rock’n’roll elää ja voi hyvin aina siellä, missä hulluus on hyväksyttyä, ja raha ei liidaa.
P.S. Jamppa on loistovedossa.
(Teppo Vapaus -kuva: Ville Malja)