Helvetin kylmää ja tunteetonta musiikkia, joka kuitenkin herättää palavan intohimon. Raastavaa pimeyttä, joka ei täysin onnistu salaamaan piilevää kauneuttaan ja viettelevyyttään. Yksi Suomen mustimmista bändeistä on palannut komeampana kuin koskaan.
Alghazanthin viidennen edustamalle sinfoniselle, mutta silti tylylle mustuudelle on tilaa, sillä iso osa black-bändeistä tuntuu juuri nyt kannattavan vieläkin undergroundimpaa ”true eviliä”, joka usein tarkoittaa vain huminaa, huonoa soittoa ja epäselvää logoa. Blackin kautta isommaksi ponkaisseet yhtyeet ovat taas kuljettaneet musiikkiaan toisenlaisiin ulottuvuuksiin. Alghazanthkin on kehittynyt, mutta sen kasvu näkyy täytenä levyllisellä uran parhaita biisejä.
Yhtyeen tyyli on tuttu ja aiheet samat, mutta kaikki tarjotaan nyt jalostetummassa muodossa. Koskettimet jylisevät juhlallisesti, rummut tulittavat kiivaasti, kitarat lainehtivat ja räplättävät perusblackriffejä ja ripottelevat sekaan jääkylmää haikeutta melodioillaan. Swallow The Sunissakin laulavan Goat Tormentorin rääky tuo mukanaan puhurin blackin historiasta.
Soundien ohkaisuus on tarkoituksellista ja tyylin perinteisiin kurkottavaa. The Polarity Axiomin (2004) äänimaailma epäonnistui, mutta Wreath Of Thevetatin ohuet soundit vain pukevat tätä demonia.
