ANDREAS JOHNSON: Deadly Happy

Pari vuotta sitten kuin mallitoimiston katalogista repäisty Andreas Johnson ihastutti maailmoja syleilleellä Glorious-hitillään useimpien Suede-fanaatikkojen lisäksi myös monia ihmisiä, joille Brett Andersonin porukan musiikki on liian rockia ja liian dekadenttia. Jo tuolloin ruotsalaishurmuri oli enemmän kotonaan Cosmopolitanin ja Iltalehden kuin varsinaisten musiikkilehtien sivuilla. Nyt Johnsonin musiikista on onnistuttu hiekkapuhaltamaan pois kaikki edes pikkuisen paheellisuuteen viittaavat elementit. Deadly Happy on "rockia" ihmisille, jotka eivät piittaa rockmusiikista yhtään enempää kuin siitä, mitä ahtavat McDonald'sissa suuhunsa.

Andreas Johnsonin levy-yhtiö on oivaltanut, että helpoin tapa massojen tavoittamiseen on luoda illuusio, että kyseessä on (kaupallisesti) merkittävä artisti. Levy-yhtiölle on taatusti tärkeämpää Johnsonin frisyyri levykannessa kuin se, miltä miehen musiikki kuulostaa. Jos joku kuitenkin haluaa tietää jotain spesifiä Deadly Happy -levyn lauluista, niin pilottisingle Shine täyttää kaikki prime time -radioon sopivan rock-kappaleen määreet niin ihanteellisesti, että tuskin kukaan on edes huomannut sen olemassaoloa. The Pretty Ones puolestaan tuo erehdyttävästi mieleen ensimmäisen oman raidan, jota Suedeen ihastuneet teinit rupeavat soittamaan yläasteen rock-kerhossa.

Muutaman väkinäisen kuunteluyrityksen jälkeen väitän, että levy-yhtiön edustajien ja Radiomafian soittolistan laatijoiden lisäksi on todella hankala löytää ketään, joka näkee tässä levyssä mitään arvokasta. Albumin luonteen voi kiteyttää vaikkapa seuraavaan määritelmään: Deadly Happy on modernin rockin lokeroon sijoittuva Warner Musicin kansainvälinen prioriteetti.