Kaksi miljoonaa levyä koukeroisella thrashillä myyneellä kanadalaisbändillä on ollut uransa aikana paljon pohtimista. Neljällä ensimmäisellä levyllä lauloi neljä eri laulajaa ja kahden avauslevyn taituruudella, teknisyydellä ja omaperäisellä metalli-iloittelulla hankitut kannukset alkoivat halkeilla palasiksi, kun suunta katosi ja biisimateriaali heikkeni oleellisesti. Neljännentoista studiolevyn kohdalla tuntuu siltä, ettei Annihilator koskaan toipunut kokonaan.
Avauskaksikko Deadlockin ja No Way Outin sekä lopun rajun Fight The Worldin tykyttävät rytmit ja kirpeät soolot ovat taattua Annihilatoria, rippeitä bändin vanhasta loistosta, joka herätti metalliyleisön ja -muusikoiden huomion. Kun lipsutaan tyylipuhtaan Annihilatorin ulkopuolelle, No Surrender -funkflirttiin tai Perfect Angel Eyes -tunnelmointiin, Feast muuttuu lapselliseksi ja kiusalliseksi albumiksi. Ajoittain bändissä on edelleen ryhtiä, mutta liian usein kaadutaan naamalleen hiekkalaatikoon.
Koin ensimmäisen pettymykseni Annihilatorin kanssa vuoden 1993 Set The World On Fire -albumilla. Kuluneilla kahdella vuosikymmenellä valo on pilkahdellut, mutta uusi valaistuminen odotuttaa itseään edelleen.
