ARCADE FIRE: Neon Bible

ARCADE FIRE
Neon Bible
Sonovox

Kun Arcade Fire loppuvuodesta 2004 julkaisi Funeral-debyyttinsä, ei yhtyeellä ollut aavistustakaan siitä, että heistä tulisi vuoden 2005 merkittävin indiesensaatio. Alun perin matalalla profiililla julkaistu levy lähti vähitellen vyörymään keräten matkallaan ylistäviä arvioita, ja päätyi vuoden lopussa useimpien musiikkilehtien ”vuoden parhaat” -listoille. Hurmiolliset livekeikat vahvistivat mainetta ennestään ja pian tuhannet popfanit vannoivat ikuista rakkautta yhtyettä kohtaan.

Neon Bible vastaa Funeralin asettamiin huimiin odotuksiin erinomaisesti. Itse asiassa Neon Bible on niin hyvä, että se olisi todennäköisesti pystynyt samanlaiseen kohuun. Kun Funeralin maine alkoi kiiriä maailmalla, ehti moni ensin ilmaista pettymyksensä kohuttua albumia kohtaan. Eikä aikaakaan, kun lähes yhtä moni joutui syömään sanansa, sillä Arcade Firen charmi avautuu vähitellen. Yhtyeen musiikissa ei ole mitään ennen kuulematonta ja hätkähdyttävää, mutta sen lämmintä kutsua on vaikea vastustaa. Musiikillisin genrein yhtye on nopeasti määritelty (indie rock), joten apuun täytyy ottaa liuta adjektiiveja: suurta mutta maanläheistä, dramaattista mutta haurasta, ja ennen kaikkea intohimoisen tunteellista.

Seitsenhenkisestä yhtyeestä lähtee tarvittaessa suuri ääni, mutta Arcade Firessa ei niinkään ole kyse äänikuvan massiivisuudesta, vaan siitä, että jokaista soitinta soitetaan yhtä kiihdyksissä kuin Win Butler laulaa. Selvässä etukenossa painetaan silloinkin, kun tempo ei ole kiireinen. Miehistön laajuuden ansiosta äänessä on perinteisten bändisoittimien ja jousien lisäksi myös erikoisempia instrumentteja kampiliirasta kirkkourkuihin, joiden riffittely (!) Intervention-raidalla on majesteettista kuultavaa.

Luulisi, että näin suurelle yhtyeelle tekisi hyvää palkata studioon tuottaja valikoimaan parhaat ideat, mutta Arcade Fire päätti tuottaa levynsä itse. Yhtyeen johtohahmo Win Butler on todennut, että koska Arcade Fire tietää itse parhaiten, miltä heidän pitää kuulostaa, täytyi heidän vain rynnätä tuota soundia kohti niin nopeasti kuin suinkin. Ja siltä levy totisesti kuulostaa: ei juosten kustulta, vaan yhtyeeltä joka joutuu olemaan jatkuvasti hereillä napatakseen talteen levottomana virtaavan luovuutensa.

Siinä missä Funeral ammensi aiheensa bändin jäsenten läheisten hautajaisista, suree Neon Bible koko maailman puolesta. Laulut heijastelevat maailman kollektiivista pelkotilaa, millä meitä pidetään koko ajan varpaillaan. Black Mirrorissa odotellaan pommeja, Windowsill sisältää ”World War III, when are you coming to me?” -riimin ja Antichrist Television Bluesin päähenkilö pelkää lentokoneiden tippumista. Kuten levyn nimistöstä voi päätellä, Arcade Firen apokalyptiseen maailmankuvaan kuuluu olennaisesti uskonto, jolla on levyllä niin tekopyhän syypään kuin armahtavan pelastajan rooli. Nimiraidan ”not much chance of survival if the Neon Bible is right” -lause viittaa siis yhtä paljon tv-saarnaajien profetioihin kuin levyyn itseensä.

Neon Biblen sitoo edeltäjänsä tavoin kokonaisuudeksi niin soundi (levyn läpäisee kotoisa, hieman tunkkainen äänikuva) kuin toisiaan luontevasti seuraavat laulutkin. Kohokohtia ovat ainakin simppelin Keep The Car Runningin lähes twistaamaan laittava hektisyys, Ocean Of Noisen tyylikkään tumma tunnelma ja kuulijalle lopullisen iskun antava massiivinen finaali My Body Is A Cage.

Neon Bible on looginen toinen etappi. Arcade Fire kuulostaa välittömästi tutulta, mutta siinä missä esikoinen oli suruaiheistaan huolimatta riemukas ja eri suuntiin roiskahteleva levy, on Neon Bible yleisilmeeltään huomattavasti painostavampi ja synkempi. Harva sitä uskalsi ääneen toivoa, mutta Arcade Fire on jopa pistänyt Funeralia paremmaksi.