Neljännellä albumillaan Arcade Fire kulkee paikoin hyvin rohkeasti uuteen suuntaan. Reflektor on kuitenkin yhtyeen heikoin kokonaisuus tähän saakka.
LCD Soundsystemistä luopuneen James Murphyn pestaaminen tuottajaksi tuntui ennen levyn ilmestymistä kiinnostavalta tempulta, mutta enää en ole varma. Arcade Fire on nimittäin hukannut jotain tärkeää. Olisiko kyse peräti arvostelukyvystä?
Ensimmäisellä albumillaan (Funeral, 2004) Arcade Fire oli niin lohduttava ja nostattava kuin popyhtye ylipäätään voi olla. Neon Bible (2007) ja The Suburbs (2010) olivat erinomaisia levyjä, mutta ne eivät tehneet Arcade Firestä 2000-luvun tärkeintä ja parasta bändiä, vaikka moni sitä toivoi.
Reflektorilla käy lopullisesti selväksi, että kanadalaisen yhtyeen oma fokus on muualla kuin myyntiluvuissa ja menestyksessä. Arcade Fire ei päästä ulkomaailmaa itsensä ja musiikkinsa väliin. Se on kunnioitettava tapa toimia. Se myös tekee toisinaan sokeaksi.
Kahden ensimmäisen biisin ajan kaikki on enemmän kuin hyvin. Levyn nimiraidan ja sitä seuraavan We Exist -kappaleen kristillinen diskorock tuo Arcade Firen musiikkiin ihan uuden kierteen. Ne ovat suorastaan seksikkäitä lauluja. We Existin basso jopa luikertelee kuin käärme Neverlandin puutarhassa.
Kahdella levyllä on kuitenkin yli tunnin verran muuta musiikkia. Esimerkiksi Normal Personin kireä new wave ja svengaava-mutta-ei-yhtään-svengaava You Already Know ovat Arcade Firen kaltaisen yhtyeen repertuaarissa heittämällä ohitettavaa tavaraa. Eivätkä ne ole paketin ainoat vaisut hetket.
Luvattoman huteralla toisella levyllä kestää kymmenen minuuttia ennen kuin tapahtuu jotain vangitsevaa. It’s Never Overin alku on jotain sellaista, mitä Interpol luultavasti etsii loppuikänsä. Supersymmetry-päätösraita kompastuu levyn skaalaan, sillä viiden viimeisen minuutin humina on täysin merkityksetön ele.
Reflektor on Arcade Firen uran käännekohta. Odotan mielenkiinnolla, millaisen kirkon Win Butler ja kumppanit seuraavalla kerralla rakentavat. Toivottavasti tämänkertaista syvemmän ja ryhdikkäämmän.
