Kun takana on 36 vuoden mittainen ura ja useamman kokoelman tarpeiksi hittikappaleita, soisi tähtien olevan paljon paremmassa asennossa Kylie Minoguelle. Sen sijaan hänen ulosantinsa on tuntunut polkevan paikallaan viimeiset kymmenen vuotta. Tyylillistä uudistumista ei ole juuri tapahtunut ja uudet levyt ovat olleet vaisuja. Ehkä ei-ykköskaartista valikoituneilla tuottajilla ja biisintekijöillä on asiaan osuutta, ehkä kyse on artistin omasta näkemyksen puutteesta.
Tensionin biisinkirjoitus on tasalaatuista, mutta harvoin jännittävää. Tämä jos mikä on peruspoppia. Tuotanto kuulostaa tyylikkäältä muistuttaen sympaattisella tavalla artistin elektrodiskoon nojanneesta 2000-luvun alun huippukaudesta. Samalla yleissoundi myös jää kaikkein ajankohtaisimmista trendeistä jälkeen.
Tavallaan enempää ei haluakaan vaatia. Minoguen kohtalona on ehkä tehdä loppuun asti ”paluulevyjä” vakiintuneelle diskoyleisölleen ilman sen radikaalimpaa muodonmuutosta. Padam Padam ja nimikappale todistavat Kylien edelleen olevan ikoni, jonka rosteriin mahtuu uusiakin hittejä. Ikonius on toki usein jähmeä positio ja voi pelkistyä jonnekin rutinoituneen iskelmätähteyden laitamille.
