Tätä kirjoittaessani Ibe on singlelistan top kympissä kolmella omalla ja kahdella vierailuesityksellä. Vuoden 2019 Ibelius-albumin aikaan hän vaikutti siltä hahmolta, joka voisi lopulta tuoda uuden suomiräpin valtavirtaan fiksuutta ja realismia. Paljon on Mätäojassa virrannut vettä sen jälkeen, ja eräs ystäväni ja kollegani kiteytti asian niin, että ”lupaavasta nuoresta kyvystä on sulanut bämää hokeva pölvästi”.
Nyt Ilmari Kärki pystyy kilpailuttamaan kesän ainoan keikkansa Ruisrockille 50 000 eurolla ja horisemaan isossa Hesarin haastattelussa siitä, miten ”elämä on pelejä, testejä ja tulikokeita”. Pitää nousta seuraavalle tasolle. Räppäri alkaa biisillä Mä en voi hävii, jossa ”uudet pojat” rynnivät jo kentälle, mutta Iben tehtävä on ”sendaa” heidät penkille. Hän väittää olevansa ”ehkä nöyrin jäbä ketä tunnen”, vaikka myöntääkin vaikuttavansa ylimieliseltä.
Samaa jatkuu levyn mitalta. Diipimpää-biisissä Ibe myöntää, että syvällistä sanottavaa ei vain ole, koska menee niin hyvin, että rahalle tarvittaisiin lisätaskuja. Bisnesmiehessä hän servaa räppärin, joka isottelee omalla vaisummalla menestyksellään.
Iben valtti on aina ollut pyrkimys melodisuuteen ja tanssittavuuteen sortumatta iskelmäkertosäkeisiin ja pateettiseen laahaamiseen.
Tämä elämäntyyli ei suosi aitoja rakkaussuhteita. Niinpä Blondina-jättihitti on omistettu tukholmalaiselle tytölle, joka on ns. gold digger, mutta itkee tietenkin Iben perään aina tämän palatessa Itämeren tälle puolen.
Räppärin sisältämä musiikki ei ole vailla ansioita. Useiden tuottajien kanssa työstetty levy on yleistyyliltään perustoimivaa nykysoundia, mutta Iben valtti on aina ollut pyrkimys melodisuuteen ja tanssittavuuteen sortumatta iskelmäkertosäkeisiin ja pateettiseen laahaamiseen. Hän on teknisesti hyvä räppäri, ja puolimatala soundi on hirveän miellyttävä verrattuna Cheekin aikakaudella yleistyneeseen pikkuoravien huutoon. Diipimpää ja Blondina ovat erinomaisia menohittejä, jos onnistuu unohtamaan tekstit.
Mutta hiphop määrittyy sisältönsä kautta. Siltä kannalta katsottuna Iben nykyinen musiikki on onttoa, suoraan teksteistäkin juontuvalla tavalla yksinäiseltä kuulostavaa.