Iris Kukan vuonna 2019 julkaistu debyytti Tunnistamaton tapaus oli muhkeaa, folksävytteistä taidepoppia. Orkestraalinen äänimaisema vaihtui elektropop-ilmaisuun debyyttiä seuranneilla kahdella ep:llä (Sodassa ja rakkaudessa, 2019 ja Fenix-lintu, 2022) ja sama linja jatkuu Risto Ylihärsilän tuottamalla uutuudella.
Sanon sen suoraan, Iris Kukka on luvattoman huono albumi. Sävellykset ovat tasapaksuja ja levy kuulostaa halvalta ja keskeneräiseltä. Kaikki on vähän sinne päin. Eniten kysymyksiä herättävät Kukan suurpiirteiset laulusuoritteet. Epävarmat ja ajoittain vireeltään huolimattomat tulkinnat eivät aivan palvele kappaleita. Taiteellis-tuotannollisena ratkaisuna lauluraitojen viimeistelemättömyys ihmetyttää.
Kukka on kutsunut albumiaan ”terapiataipaleensa oheistuotteeksi” ja levy tuntuu äärimmäisen henkilökohtaiselta. On kuitenkaan vaikea saada kiinni levystä, kun etäisiksi jäävistä, suuripiirteisistä teksteistä puuttuvat koukut ja konkretia.
Levy tuntuu siltä, sen tekeminen on ollut pakko ja siksi sen olemassaolo tuntuu oikeutetulta. Siksi on sydäntäsärkevää todeta, etten kuitenkaan haluaisi suositella levyä kenellekään.