Arvio: Jean-Michel Jarren uutuus on kaikkea muuta kuin pikaruokapoppia – uppoutuminen palkitaan huimalla auraalitripillä

Jean-Michel Jarre
Oxymore
Sony

Elektronisen musiikin pioneerin, ranskalaisen Jean-Michel Jarren 22. studioalbumi Oxymore on kunnianosoitus toiselle elektroakustisen musiikin ranskalaiselle tienraivaajalle, laajasti ambienssiäänistä koostetun musique conretén kehittäjälle Pierre Henrylle.

Oxymorella Jarre viljeleekin reilusti sateen, tulen, kuiskausten ja muun muassa synteettisten huokausten ääniä ja loihtii samplemausteiden avustuksella massiivisista syntetisaattorivalleistaan kokeellisia ja mielenkiintoisia mutta kokonaisvaltaisuudessaan jopa hieman kuluttavia ääniseikkailuita. Näihin auraalisiin vuoristoratoihin kuuntelijan on lähdettävä mukaan avoimin mielin ja korvin ja unohdettava hetkeksi pop-muotokieli, sillä enemmän kuin mitään muuta, Oxymore on synteettistä, futuristista klasaria.

Oxymore on äänitapettia, mutta taustamusiikkia se ei ole. Avaruudellisiin äänimaisemiin uppoutumalla albumista saa irti paljonkin, mutta näissä kinkereissä irtobiiseillä tahi niiden nimillä ei ole väliä. Oxymore ei ole pikaruokapoppia, vaan innovatiivisuudestaan kuuluisan pellepelottoman kumarrus oppi-isilleen ja samalla esitelmä uusimmista keksinnöistään. Huimat auraalitripit kruunaa immersiivinen Dolby Atmos -äänimaisema.