On osuvaa, että Ahola on saanut aisaparikseen Janne Halmkronan. Molemmilla on paikkansa kotimaisen vaihtoehtorockin historiassa, mutta tässä hetkessä he ovat tavallaan kodittomia.
Maailmassa, jossa vuosikertaa kokeneempi CMX onnistui saavuttamaan kummisetästatuksen, josta Apulanta ponnisti haja-asutusalueiden listabändiksi, Egotrippi karaokesuosikiksi ja Samuli Putro koko kansan laulaja-laulunkirjoittajaksi, oli Don Huonot tähdenlento. Sen perinnöksi jäi Aholan vaikea paikka suomirockin kaanonin altavastaajana. Halmkrona taas on soittanut toista viulua, mestarillista mutta silti vain toista, eräälle tekstimaestrolle.
Puut ottaa ensimmäistä kertaa todellisen revanssin historiasta. Tämä on levy 90-luvun nuorilta vihaisilta miehiltä, joiden ei tarvitse jäädä reunaviitteiksi, saati olla enää vihaisia. Se ei ole täydellinen, se on jopa tavanomainen, ja siinä on sen koskettavuus. Se on aikalaisiinsa nähden tyylikkäästi ikääntynyttä musiikkia, joka ei kurkota enää eksentrisyyteen, vaan elämänkokemukseen. Samalla se on paljon sydänverisempi ja syvällisempi kuin lukuisten ysäriveteraanien vuosien saatossa kerryttämät tomumajatutkielmat.