Menneet sukupolvet ovat koko ajan läsnä. Heidän muistonsa, tekonsa ja kätketyt traumansa ovat kuin johdinlankoja, jotka tarttuvat paikkoihin ja värähtelevät niiden taustakaikuina. Toisinaan värinä tiivistyy soinniksi; hitaasti vellovaksi huminaksi, jonka taajuuksissa on katoavaisuuden tuntu.
Dorthia Cottrell luotaa näitä aaltoja valppain aistein. Toisella soololevyllään hän tunnustelee virginialaisen lapsuudenkaupunkinsa ilmapiiriä; aikojen taakse ulottuvaa häpeää, lankeemuksen pelkoa ja kaunaista ahtautta. Rujojen maisemien keskelle Cottrell sytyttää vienon valon. Vaikka hänen musiikkinsa on ilmimuodoltaan karua, löytyy sen sisältä myös toivoa.
Kohtalokkaasti soinnutettu ja modernilla otteilla dramatisoitu Death Folk Country operoi pienessä tilassa, mutta täyttää sen tarkasti. Kitaroiden, kosketinkaikujen ja voimakaspiirteisen laulun ilmaisuvara ulottuu synnintuntoisista folk-laulelmista kylmäveriseen gothic country -kuvastoon, ja sanoitukset suorastaan vaativat tulla kuulluiksi. Doom-taustansa Cottrell paljastaa suodattaessaan hyisimmistäkin tekstuureista esille kaiken olennaisen.
Cottrell on laulunkirjoittajana pikemminkin vakaa kuin omaperäinen. Silti hänen kertojanäänessään on voimaa. Sopiviin sointuihin iskeytyessään se pakottaa aaveet tanssimaan tahdissaan.