Superyhtyeet ja -kollaboraatiot ovat aina vahvasti sektorilla ”uhka vai mahdollisuus”. Usein ilmeisimmät ovat sitä eniten ja joskus herkullisimmat oivallukset syntyvät näennäisen oudoista yhdistelmistä. Yhden viime vuosien kuumimman konemusadebytantin ja maailman kunnianarvoisimman ambienssieminenssin kohtaaminen on paperilla kaikkea tätä: uhka ja mahdollisuus, ilmeinen ja yllättävä.
Käytännössä tämä on kaikkea tuota, mutta ennen kaikkea ei oikein mitään. Fred Againin kohdalla on liian aikaista sanoa millainen tekijä hän on, mutta Eno esittelee tällä levyllä anteliaasti heikoimpia puoliaan, päällimmäisenä ajoittainen taipumus tehdä asiat vasurilla ja helpomman kautta. Tämä hidastettu ja vanuva yhteentörmäys synnyttää uuden genren, jonka toivon myös jäävän tähän yhteen levyyn: mumble ambient. Niinä hetkinä, kun tässä on joku etäisesti tarttumapintaa muistuttava elementti, se on liiallisen laveerattuun äänimattoon upotettu mumina.
Käteen jää olo, että on lähdetty kulkemaan kohti jotain ajatusta tai ideaa, mutta lopulta on jääty puolitiehen, ison vaseliinilla lääsityn ikkunan taakse. Sen läpi voi nähdä musiikin epämääräisen hahmon.