Depeche Modesta, Yazoosta ja ja etenkin Erasuresta tutun Vince Clarken ensimmäinen soololevy on dogmateos: kaikki äänet hänen osaltaan on tehty eurorack-moduuleilla, harkitusti monofonisista raidoista rakentaen. Säveltäjä, joka on tunnetuin laulajien kanssa perustetuista duoista – Yazoo ja Alison Moyet sekä elämäntyö Erasuressa Andy Bellin kanssa – on tehnyt ihmisäänen osalta enimmäkseen hiljaisen laulusarjan; poikkeuksena Blackleg, jossa vanha äänite väkivaltaisesta balladista leijuu ajattomasti painostavan dronen päällä, ja Passage, jossa kuullaan sopraanolaulua.
Kyseessä on selkeästi hyvin staattisista droneista kasvanut instrumentaalilevy täynnä melankolista laajakangasminimalismia. Clarken yli 40 vuotta menestyneenä pop-säveltäjänä kuuluu ja tuntuu jännitteissä. Tällä levyllä ei maalailla, vaan asiat sanotaan pop-biisin mitassa ja kuulijan huomiota ei päästetä ajelehtimaan. Usein biisit tuntuvat pidemmiltä kuin ovat… ja tämä on kehu!
Kuuloaistille ilmeisimmät vaikutteet löytyvät 70-luvun Berliinin soundista, eli Tangerine Dreamin ja Klaus Schulzen levyiltä, Pink Floydin abstrakteimmista äänimaisemoinneista ja Hans Zimmerin syntetisaattorin käytöstä elokuvissa kuten Blade Runner 2049.