Arvio: Lindemannin toinen albumi toimii mutta kuulostaa silti kuin Rammsteinin demolta

Lindemann
F & M
Universal

Rammsteinin Till Lindemann on yksi rockmusiikin parhaista sanoittajista. Siis saksaksi. Lindemann-sivuprojektin ensimmäisellä levyllä Skills In Pillsillä (2015) Lindemann vaihtoi kielen englanniksi ja veti koko homman ihan läskiksi. Painin ja Hypocrisyn Peter Tägtgrenin kanssa tehty levy oli täynnä rivoja ja tarkoituksellisen tökeröitä sanoituksia. Kaikki vedettiin mahdollisimman överiksi ja levyn videotkin olivat sopivan härskejä. Skills In Pills ei ollut musiikillisesti Rammsteinin tasoa, muttei sen ollut tarkoituskaan olla. Hedonistinen partyfiilis välittyi vastustamattomasti.

Nyt kieli on vaihtunut saksaksi, ja seurauksena F & M on selvästi edeltäjäänsä vakavammin otettavaa musiikkia. Saksankieliset sanoitukset ovat edelleen rivoja, mutta taitavasti kirjoitettuja ja laulettuja. Jos englannin kieli oli ollut Lindemannille haaste, oli se myös pakottanut hänet säveltämään eri tavalla kuin Rammsteinissa. F & M:n muistuttaessa melodisesti todella paljon Rammsteinia projektin alkuperäinen idea tuntuu vähän hukkuvan. Vaikka sävellykset ovatkin paikoin erittäin hyviä, kalpenee Tägtgrenin studiotyöskentely selvästi vertailussa Rammsteinin jyräykselle ja F & M tuntuu usein vain laitti-Rammsteinilta tai välillä jopa Rammstein-demolta.

F & M:n ongelma onkin siinä, ettei sitä kuunnellessa voi välttyä ajattelemasta, että se kuulostaisi vielä paremmalta Rammsteinin soittamana.

Tarkkaan harkitun ja demokraattisen Rammsteinin sijaan Lindemann tarjoaa kuitenkin laulajalleen spontaanimman ja vapaamman kanavan. Jos Blutin ja Frau & Mannin kaltaiset biisit jättävät vähän keskeneräisen vaikutelman, tuo sama välittömyys erinomaisen Allesfresserin kaltaisiin rypistyksiin sopivaa energiaa. Rammsteinin edelliseen, loistavaa Deutschlandia ja vihaista Puppea lukuun ottamatta vähän rutiininomaiseen levyyn verrattuna F & M on ilahduttavan elinvoimaista musiikkia.

Hienosta avausraidasta Steh Aufista ja energisestä Allesfresseristä olisi Ich willin kaltaisiksi Rammstein klassikoiksi. F & M:n ongelma onkin siinä, ettei sitä kuunnellessa voi välttyä ajattelemasta, että se kuulostaisi vielä paremmalta Rammsteinin soittamana.