Japanilaisen, Yhdysvalloissa uraansa tekevän multi-instrumentalisti Sen Morimoton kolmas levy on askel poispäin aikaisempien levyjen vahvasti hiphopin sävyttämästä soinnista. Hiphop kuuluu edelleen vahvasti, muttei ole enää niin keskeisessä roolissa. Touhu rakentuu edelleen kimuranttien rytmien ja jazzillisten sointujen ympärille ja keskiössä on Morimoton kiltti laulu.
Psykedeliasta, 1950-luvun yhdysvaltalaisesta perinnepopista, Radioheadista ja Ben Foldsista muistuttavat kappaleet pysyvät läjässä aivan hienosti. Turhan kiltiltä touhu kuitenkin kuulostaa. Pyrkiessään särmikkäämpään ilmaisuun Morimoton laulu kuulostaa hiukan pinnistelevältä.
Kappaleet eivät oikein meinaa nousta esiin toistensa joukosta, mutta sävellykset ovat laadukasta työtä. Levyn avausraita If The Answer Isn’t Love käynnistää levyn komeasti ja sitä seuraava Bad State on hieno soft rock -numero. Puolen välin jälkeen Morimoton ote kuitenkin alkaa herpaantua ja korvat väsyä. Levyn päättävä psykedeelinen Reality niputtaa levyn hienosti.
Diagnosis ei ole missään nimessä täysosuma, mutta varmasti miellyttävää kuultavaa jazzinsukuisen popmusiikin ystäville. Morimoton ilmaisu on melko kulmikasta, mutta paikoin hän väläyttelee varsin ainutlaatuista pop-sensibiliteettiään.