Miika Leivon mainion esikoisalbumin kappaleita kuunnellessa tulee mieleen filmille taltioidut vanhat kuvat. Jos väreiltään lievästi liudentuneet diat elämän varrelta, kaitafilmille kuvatun lomamatkan unenomainen rakeisuus tai selittämätöntä melankoliaa henkivä lapsuuden otos pitäisi pukea laulumuotoon, tämä voisi olla se soiva albumi. Samoin kun digitaalisen rutiinikännykkäräpsimisen aikana filmimäisyys lisää kuvaan magiaa, tekee oikeanlainen karheus ja harsoisuus äänestä kiinnostavampaa.
Helsingistä Ivaloon muuttaneen Leivon kiireettömissä lauluissa pelataan pienillä vivahteilla ja yksi ehdottoman merkittävä taso tässä hallitussa sävyjen leikissa on pääpirun ja tuottaja Pentti Amoren yhdessä luoma ovelasti hunnutettu äänimaisema. Leivo on rakentanut lauluillaan vyöhykkeen, josta näkyy suoraan keskitien lauluntekijärallatteluun. Sielläkin vilja kasvaa niin, että haukotuttaa.
Miika Leivo seisoo kuitenkin esteettisen tonttirajan kiinnostavalla, itse paalutetulla puolella. Leivon lauluissa on lakonista omaäänisyyttä, joka liikkuu vapautuneesti vilpittömästä paatoksesta hirtehiseen huumoriin. Tekstien vähäeleinen hauskuus tuo soppaan tervettä suhteellisuudentajua. Avauslaulu Diy arkipäiväistää puhkijyystetyn termin ja johdattaa hauskasti totisen humoristin maailmaan. “Älä pilaa mun päivää / teen sen itse / Älä puhu musta pahaa / teen sen itse”.