Ne Obliviscaris on ääriesimerkki yhtyeestä, joka ei ole ikinä tehnyt yhtäkään biisiä – vai pitäisikö NeO:n kohdalla puhua teoksista – miellyttääkseen ketään muuta kuin itseään ja silti saavuttanut maailmanlaajuista suosiota silkalla ainutlaatuisuudellaan. Tim Charlesin melankolisina vaeltelevien viulumelodioiden ja surumielisen puhtaan laulun sekä Xenoyrin kuivan korinan keulittama, ei-muusikoille vaikeusasteeltaan jonnekin Fermat’n lauseen ja Goldbachin konjektuurin välimaastoon sijoittuva äärimetallijazzproge menee yli hilseen ja lumoaa pysähtymään äärelleen kuin ufo.
Osittain jo koronapandemian alussa purkitettu mutta vasta 2022 valmistunut, yhtyeelle tyypillisen kryptiseen tapaan vieraantumisen erilaisia muotoja pohtiva Exul on Melbournen neroilta jälleen yksi hypnoosin lailla vangitseva levy. Se on alati muuttuva, joka kuuntelukerralla uudella tavalla avautuva albumikokonaisuus, kokonaisvaltaisesti immersiivinen ja tunteikas elämys, josta yksikään kappale ei avaudu yksinään.
Levyn päättyessä tunti on kadonnut jonnekin eikä kuulijalla ole muita muistikuvia kuin että olipas se ihanaa. Toisin kuin lentävien lautasten kohdalla, Exulin majesteettisuuden äärelle voi onneksi halutessaan palata.