Parin vuoden takainen Caterpillars Of Creation -debyytti nosti Polymoonin kerrasta maan(osan) kiinnostavimpien psykedeliarokkareiden joukkoon. Toisella albumillaan yhtye on tarkastanut kurssiaan.
Vaikka pinta onkin pitkälti sama – äänekkäänä surisevia ja vellovia kitaroita, kiireettä polveilevia sävellyksiä – niin ydin on selkeästi uudistunut. Vaikutteissa on menty pari vuosikymmentä taaksepäin, ja melurockin kylkeen on tullut entistä happoisampaa hippiestetiikkaa. Yhtye kuvailee tiedotteessa, kuinka ”salamyhkäisyyden verhot on revitty auki”. Ihan osuvaa, sillä debyytin upottavat shoegazing-äänimyrskyt ovat osittain väistyneet jäsennellymmän äänikuvan ja lisääntyneen dynamiikan tieltä. Ilmeisin muutos on laulussa, joka debyytin meluun hautautuneen kuiskailun sijaan on nyt selkeämmin esillä. Se kaikki tekee Polymoonista helpommin lähestyttävän ja sävellyksistä paremmin hahmottuvia, mikä on varmasti oikea peliliike, kun Saksan-diilin myötä on epäilemättä pyrkimys laajentaa yleisöä.
Toisaalta se äärimmäisempi ja ehdottomampi Polymoon oli uniikimpi tapaus. Lähemmäs pintaa miksattu laulu myös paljastaa ikävästi sekä laulumelodioiden että tavujen rytmityksen omituisen kulmikkuuden.
Polymoon on yhä genrensä kiinnostavinta kärkeä – ehdottomasti myös visuaalisesti – vaikka tuntuukin, että yhtye on vasta matkalla jonnekin. Perille ehtii onneksi myöhemminkin.
