The Beta Bandin laulajana aloittaneen Steve Masonin viidennen soololevyn taustalla luuraa koronan, brexitin ja Ukrainan sodan lisäksi myös paha masennus, josta Mason onneksi toipui.
On siis mukavaa kertoa tunnelman olevan hyvinkin positiivinen ja ylösrakentava. Kyse on eräänlaisesta gospelalbumista, jossa Jeesusta ja Herraa ei mainita kertaakaan. Tämä on jo kansainvälinen ilmiö: ateistitkin löytävät lohtua mustasta gospelista, eikä sitä ole vaikea ymmärtää. Nostoahan tässä kaivataan.
Tässä Steveä tukee neljä alan taustalaulajaa, mutta yhtä lailla kortensa kekoon kantavat pakistanilaiset laulaja Javed Bashir ja helmeilevästi helisevän sanoorin soittaja Kaviraj Singh. Itse asiassa levyn tyyliä on varsin vaikea selkeästi luokitella, koska elementit soulista, rockista, electronicasta ja kansanmusiikista ovat niin yhteen hitsautuneet. Helppo ratkaisu on sanoa tätä indierockiksi.
Jonkinlainen spirituaalinen ratkaisu lienee tekstien sormella osoittelemattomuus. Moni teksti peilaa tiettyjä viime aikojen tapahtumia, mutta Mason varoo selkeästi nimeämästä ketään tai mitään. Hän ei hae päitä vadille, vaan peräänkuuluttaa suvaitsevaisuutta, tiedostamista ja yhdessä selviämistä.
Kiekon valtteja on sekin, että tunnistettavasta tyylistä huolimatta biisit eivät toista itseään. Aloittakaa vaikka vaivihkaa funkysta Brixton Fish Frysta. Veikkaan, että päädytte tsekkaamaan joka raidan.
