The Beta Band jäi jostain syystä itselleni melko etäiseksi tuttavuudeksi. Vaikutteet Edinburghin eksperimentalisteilla olivat mielenkiintoiset ja hyvät, mutta jonkinlainen krooninen laiskuus ja jopa innottomuus yhtyettä ja sen laulajaa Steve Masonia tuntui vaivaavan.
Masonin soololevy on yhtä kirjava salaatti kuin The Beta Bandinkin levyt. Lähtökohta on usvaisessa pehmopopissa, jonka rinnalla kierrätetään postmodernin huolettomasti mitä moninaisimpia vaikutteita folkista dubbiin ja hiphopiin. Ensimmäinen mielikuva on silti makuhuoneversio Elbow’sta. A Lot Of Love -balladin tunnelma ei ole kaukana 1970-luvun Cat Stevensista tai Moody Bluesista. Siirappimaista biisiä seuraa omituisella logiikalla rap-veto The Last Heroes.
Oh My Lord muistuttaa tarkoitushakuisesti Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabamaa ja ikään kuin alleviivaa sitä, että näinkin voi lauluja tehdä – jos on happopää. Juureva fiilis hallitsee yllättäen monia muitakin sävellyksiä, minkä vastapainoksi soundi on lo-fi-tyylistä analogisyntetisaattorien ja vintage-rumpukoneiden värittämää kevytpsykedeliaa. Masonin näkemys kristallisoituu vain hetkittäin ja lähinnä kekseliäiden tuotanto- ja sovitusideoiden muodossa, mutta harvoin mieleenpainuvina tai puhuttelevina sävellyksinä.
