Valkama-albumin ensimmäisen, lähes 10-minuuttisen Saattue-kappaleen päättyessä on painettava levy tauolle, mentävä ulos, hengitettävä raikasta kesäilmaa ja ihmeteltävä kyyneleet silmissä, missä ihmeessä juuri olin.
Ensimmäisellä kuuntelulla Valkama on suuri 70-minuuttinen matka, joka saa ajantajun katoamaan ja heittäytymään täysin Tenhin vietäväksi. Sitä kokiessaan ei edes ehdi ajatella, miksi yhtyeen musiikki on niin voimakas ja harras kokemus. Albumi saa kyllä mielikuvituksen virtaamaan, mutta sellaisella tavalla, joka ei ole enää vain musiikkia. Valkamassa on kyse jostain niin kokonaisvaltaisesta, ettei Tenhin taidetta meinaa haluta pukea sanoiksi.
Albumi saa mielikuvituksen virtaamaan, mutta sellaisella tavalla, joka ei ole enää vain musiikkia.
Tenhin folkin taikuus piilee ainutlaatuisessa yhdistelmässä kylmää toivottomuutta ja lämmintä toiveikkuutta, joka huokuu yhtä paljon toteavaa melankoliaa kuin romanttista onnentunnetta. Tunnelmaa voi verrata hautajaisiin, jossa jätät lopulliset jäähyväiset rakkaalle ihmiselle, mutta kuoleman väistämättömyyden ohella on aika myös juhlia elämää. Valkama on omalla tavallaan niin suomalaista musiikkia kuin vain voi olla.
Tämä kaikki soi Valkaman akustisuudessa tavalla, jossa jokainen pieninkin akustisen kitaran punotun kielen raapaisu tuntuu merkitykselliseltä. Rikkaimpien äänimaisemien ohella jopa kaikkein hienovaraisimmat nyanssit saavat aikaiseksi kylmiä väreitä koko vartaloon. Ihan kuin Tenhi olisi pitkään levyä kypsytellessään saanut rauhassa työstää kaikki isoimmat pensselinvedot ja pienimmät siveltimenpiirrot täsmälleen siihen, mihin ne kokonaiskuvassa kuuluvat.
Jopa kaikkein hienovaraisimmat nyanssit saavat aikaiseksi kylmiä väreitä koko vartaloon.
Maisemien avartuessa Tenhin musiikista kasvaa kokonainen riitti, jossa suuret ja eläväiset rytmit kutsuvat mukaan tanssiinsa. Nämä irrottelevat hetket tuovat täydellistä tasapainoa herkimmille minimalistisuuksille ja vain lisäävät levyn loppumattoman oloista rikkautta, tuoden mukaan jälleen ihan erilaisia ihmisyyden puolia. Pikkuhiljaa Tenhin musiikin huomaa kasvavan henkiseksi kokemukseksi, joka on sitä täysin orgaanisilla tavoilla.
Laulaja Tyko Saarikon ääni on Tenhin sydän. Hänen äänensä on jo itsessään yksi levyn vaikuttavimmista instrumenteista. Saarikon täyteläinen, matala ja eläytyvä äänenkäyttö kutsuu luokseen uppoutumaan Valkaman lyriikoihin, joista voi löytää musiikin rinnalle vielä ihan erilaisen, todella syvältä kouraisevan maailmansa. Saarikon kertomat tuokiokuvat ja tarinallisemmat tekstit vain lisäävät Valkaman merkityksellisyyden tunnetta.
Valkamaa ei halua kuunnella taustamusiikkina tai keskittymättä siihen täysin, koska albumi kerta kaikkiaan ansaitsee täyden huomion ja antaa sille vastinetta. Siksi en maltakaan odottaa, että pääsen nauttimaan Tenhin luomasta maailmasta viileänä kesäyönä järven rannalla, jolloin voi olla varma, että albumi tulee antamaan kaikkensa.
Valkaman kaltaiset albumit ovat niitä teoksia, joiden ansiosta musiikkia rakastetaan. Tenhi luo elämää suurempaa taidetta, joka peilailee tekijöidensä ohella universaalisti ihmisyyttä ja suomalaisuutta suurella sielulla.