Kyllä Paavoharjun kuudennesta albumista voi helposti nauttia sen taustatarinaa tuntematta, mutta jotenkin kokemus syvenee, kun tietää, että yhtyeen johtajan Lauri Ainalan autiotalon alta löytämät liki satavuotiset, eroosion käsittelemät lasinegatiivit alkoivat tuottaa miehen päässä musiikkia. Värit liukenevat, haalistuvat ja sekoittuvat toisiinsa niin kuin niitä manipuloineet aikakaudetkin, ja kaiken yllä leijuu kummallinen maailmalta unohtumisen tuntu.
Unenomaisesti mystisen selittämätön äänikudelma – joka harsittiin kokoon vanhalla pöytätietokoneella ja parilla ilmaisohjelmalla – jatkaa samaa trippiä, joka käynnistyi yhtyeen kahdella ensimmäisellä levyllä. Tekijän mukaan tämä päättää 2000-luvun alussa käynnistyneen trilogian. Jos Paavoharjun musiikki ei enää aiheuta ihan niin käsittämätöntä ihmetystä kuin ensilevyillään, niin yhtä varmasti se edelleen erottuu kilpailijoistaan eikä siitä huokuva kiehtova mysteeri ole menettänyt tenhoaan. Eihän tällaista kukaan muu tee missään. Suoranaiselta johdatukselta tuntuu se, että Ainala hyödyntää tässä myös kadonneiksi luulemiaan 20 vuoden takaisia nauhoituksiaan.
Ainalan visiot aiheuttavat vahvasti hallusinogeenisiä näkyjä kenessä tahansa kuulijassa. Yön mustia kukkia vie toiseen ulottuvuuteen, joka tosin ei tunnu yhtään sen turvallisemmalta kuin tämä niin sanottu normaali todellisuus. Eskapismia riskillä, anybody? Niin tai näin, Savonlinnan shamaani laajentaa tajuntaamme.
