Joskus on rauhoittavaa vain maata selällään ja kuunnella erilaisia ääniä – sadetta, tuulta, lintujen laulua. Esimerkiksi Paavoharjun, Boards Of Canadan ja Stars Of The Lidin levyt ajavat toisinaan saman asian.
Paavoharjun kappaleet voi jakaa kahteen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat kokeelliset mutta kotikutoiset ambient-rakennelmat, jotka tulevat ja menevät varsinaisesti alkamatta mistään ja päättymättä mihinkään. Niissä yhtye käyttää yhtä lailla niin sämplejä, kenttä-äänityksiä kuin soitettuja osuuksiakin. Laulu laakson kukista -levyllä ne muistuttavat toisiaan hieman liikaa.
Toisen luokan muodostavat lauletut, popmusiikin muotoa lähenevät kappaleet, joita laulavat sekä miehet että naiset. Joose Keskitalon lespaava tyyli on tuttu myös hänen omilta levyiltään ja Ville Leinosen laulama Tyttö tanssii tuo albumille mukavan romanttisen häivähdyksen. Jenni Koivistoisen ja Emmi Uimosen äänet eivät tunnu sidotuilta mihinkään ja samalla mieltyvät Paavoharjun ainutlaatuisimmaksi elementiksi.
Salaperäisen savonlinnalaisen ryhmän Yhä hämärää -debyytti (2005) herätti huomiota marginaalimusiikkiin keskittyvissä medioissa ympäri maailman. Vaikka toisella albumillaan Ainalan veljesten johtama porukka tarjoaa paljolti sitä samaa, luultavasti se nostaa Paavoharjun profiilia entisestään. Ja mikäpä siinä, eivätköhän Fonal Recordsin artistit kuitenkin välitä suomalaisuudesta aidompaa kuvaa kuin uraputkessa pinnistelevät hevisuosikit.
