Harvemmin enää nykyään kuulee uutta bändiä, jota ei välittömästi alkaisi sijoittaa johonkin lokeroon. Tuore suomalaisryhmä The Abbey on tehnyt tyylisuuntansa tiettäväksi, mutta katse on näyttänyt siintävän kauemmas ja laajemmalle jo biisien kirjoitusvaiheessa.
On hienoa, että The Abbeyn kohdalla vertailukohdat eivät pomppaa heti selkeästi esille. On mahdollisuus löytää välillä aika vahvojakin viittauksia Ghostiin, mutta kyllä tämä ryhmä silti lanaa selkeästi omanlaistaan melankolian sarkaa. Tietysti bändi välillä päästää kuulijan – ja myös itsensä – helpommalla, ja tarjoilee nopeasti omaksuttavia melodioita, jos kohta niissäkin yhtye säilyttää vahvan omaperäisyytensä leiman.
Merkillepantavaa on, että vaikka bändi on luokiteltu progressiiviseksi doom metaliksi, bändi käyttää hyödykseen seikkoja, joilla on perin vähän tekemistä metallin kanssa. Toisen solistin Jesse Heikkisen ääni on varsin kaukana geneerisestä metallilaulusta. Myös äänimaisema kitaroiden osalta on reilun askeleen päässä metallille tyypillisestä kireästä särösoundista.
Kaikki nämä seikat tekevät Word Of Sinistä kiinnostavan päänavauksen, mutta jättää bändille vielä tilaa omintakeisen tyylinsä jatkojalostamiseen. Ei The Abbey ole silti järin kokeellinen. Sillä tavalla sopivasti vaan, jolloin kiinnostus herää ja samalla säilyy pitkään.