Valkeat kasvaa toisella albumillaan suomihevin mestaruussarjaan. Debyytiltään (2017) hurjan tasoloikan tehnyt bändi luo rohkean sekoituksen taiten sovitettua, massiivista ja dynaamista orkesteripaisuttelua sekä raikkaita melodioita ja poikamaisesti laulettua, harmonista ja eeppisen tunnelmallista modernia popmetallia. Ihanan originaalissa sopassa kuuluu bändisoitinten lisäksi kanteleita, jousia, mullikuoroja, puhaltimia sekä sivurooleissa elektrosomisteita, kehärumpu ja joikua. Keiton kokkaa Mikko Virtapuron melodiavainu ja oikeanlainen musiikillinen megalomania, joka manifestoituu esimerkiksi Iku-biisissä, joka vangitsee ajattomuuden samalla tavalla kuin Trevor Jonesin Last Of The Mohicans.
Normibändiä tukevat taidolla näppäilty klassinen konserttikannel sekä hevisti räimitty sähkökannel särö- ja whammypedaaleineen. Mikä parasta, Valkeat integroi, ehkä ensi kertaa ikinä, kanteleet luonnolliseksi osaksi folkhevibändin sointia. Ikioma ääni on saavutus, ja kun musa on komeaa ja jopa koskettavaa, kehitettävää on enää lyriikassa. Kun sanat saavuttavat musan tason, Valkeista meuhkataan kaikkialla. Sitä odotellessa Kanteleliiton tunnustuspalkinto kuuluu näillä näytöillä Valkeille jo nyt.