Brasilialaisen Angran edelliselle levylle Ømnille (2018) soviteltiin yhtyeen parhaimman albumin viittaa. Verkaa saa alkaa kaivaa esille uudestaan, sillä nyt mennään taas isosti ja tyylikkäästi.
Angra ei tarjoa uudella levyllään mitään uutta. Ja silti kaikki on tuoretta, eloisaa ja tinkimätöntä. Angra on operoinut jossakin voimametallin, progemetallin ja sinfonisen metallin välimaastossa ja nyt bändin sävellyksissä korostuu proge, jos kohta se vanha Helloweenkin jaksaa vielä pikkuisen punkea esiin hienoisena vaikutteena.
Angra on paaluttanut itsensä syvälle perinteisiin, mutta se jaksaa silti edelleen etsiä uusia näkökulmia. Uuden levyn kohdalla on erityisesti mainittu viiden vuoden tauko, mutta kun takana on uraa jarruttanut pandemia sekä lisäksi bändin jäseniä kohdanneet menetykset, vuosilla ei ole merkitystä. Näitä asioita yhtye käy läpi uudella levyllään, ja ilmeisesti kokemuksista kumpuaa myös levyn väkevänä leijuva tunnelma.
Angra on tavannut nostaa esille kotimaansa musiikillisia perinteitä ja useimmiten onnistunut siinä hienosti. Bändin kenties brasilialaisin hetki löytyy uudelta albumilta, kun Vida Secan keinuvan kepeät lattarirytmit pistävät tarkistamaan, etteivät vaan tiedostot ole menneet koneella sekaisin. Onneksi biisi kasvaa nopeasti angramaiseksi ilotulitukseksi, mutta olkoon kappaleen alkupuoli se tämän albumin miinus.
