Graham Coxonin luotsaaman Waeven toinen albumi City Lights on ensitahdeistaan ja kirpeästä kitaraintrostaan lähtien häikäisevän tehokas toivioretki sillä jättömaalla, joka on rockin kuolemaa toitottavien tahojen fantasiaa.
Waeve-duo on kuitenkin herttaisen piittaamaton rockin kuoleman ennenaikaisesta uutisoinnista. Duon nimiin merkitty materiaali on tuoretta, elävää ja omaperäisellä soundi- ja sointukirjolla varustettua, sofistikoitunutta mättöä, joka ei äkkiseltään tunnu olevan velkaa Coxonin tai kumppaninsa Rose Elinor Dougallin aiemmille töille Blurin ja Pipettesin riveissä.
Coxon vastaa nyt itse kitaran ohella myös bassosta, rummuista, saksofonista, haitarista sekä Dougallin kanssa myös koskettimista. Tuhdit bassokuljetukset ja oivat saksofonihöystöt erottuvat topakasti ja välillä virkistävän levottomastikin edukseen. Rokkaavampien biisien vastapainoksi albumilla on tervetullutta, Song For Elisa Mayn kaltaista, naisäänelle viritettyä ja jousipartiolla vahvistettua rockin ja konserttimusiikin hybridiä, joka sulautuu vastalauseitta ärhäkkäämpään materiaaliin tai popimpiin sävelmiin.
Kokonaisuus on sävel- ja soitintestauksineen sangen looginen potpurri modernin rockin rajoissa.