Levy-yhtiön ”espoolaiseksi punkrock-yhtyeeksi” kuvaileman Automatic Eyen naiiviksi äityvä esikoisalbumi on kuin 12-pack vaaleaa lageria: kokonaisuus on tasalaatuinen, ja jokainen kappale on yhtä hyvä, jos sattuu pitämään vaaleasta lagerista. Tämä nimittäin on sitä soittolistoille räätälöityä kevyttä kaahausta, joka on mustavalkoisuudessaan ja yksisuuntaisuudessaan niin tarttuvaa, että toisen kertosäkeen osaa jo toistaa ulkoa ensimmäisellä kuuntelulla.
Punkin ja indien sijaan Don’t Let The Pastin virtaviivaista kuosia värittää keskitien rockin kilteimmäksi kompressoitu valtavirta. Käteen jää Espoon raukealle Viherlaaksolle omistetun Away From Sunshine- ja Semi-Automatic Heart -singlejen lisäksi yhdeksän yhtä tarttuvaa hittiä, loppusilausta myöten varmaotteinen toteutus ja pienen muistilehtiön verran sinisilmäisiä sanoja, jotka jättävät jälkensä runotyttöjen äidinkielenvihkoihin. Onnellisuuden ja menneisyyden taisteluun on helpotus hukkua kolmeksi vartiksi ja jatkaa sitten elämää kylmässä ja monimutkaisessa maailmassa. Onneksi oluissakin riittää valinnanvaraa.