AVANTASIA: The Metal Opera Pt. II

Arvio julkaistu Soundissa 09/2002.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Listapiikin kaikissa hyvän heavyn päälle ymmärtävissä maissa tehneelle metallioopperalle on odotettu kuumeisesti jatkoa.

Arvio

AVANTASIA
The Metal Opera Pt. II
Painful Lust

Listapiikin kaikissa hyvän heavyn päälle ymmärtävissä maissa tehneelle metallioopperalle on odotettu kuumeisesti jatkoa. Sanoista Avalon ja fantasia muotoiltu Avantasia on saanut jopa suurempaa huomiota kuin 24-vuotiaan Tobiaksen pääbändi Edguy, joten nuorella miehellä riittää tekemistä nuppinsa viileänä pitämisessä. Eikä huomio ota laantuakseen, sillä Avantasian kakkosmarssi on parasta, mitä Tobias on tähän mennessä saanut aikaan.

Oopperaa tässä eivät muistuta kuin laulajien dialogit, muuten myötäillään normaaleja power-kiekkoja tuplabassarirypistyksineen, voimaballadeineen ja raikuvine sooloineen. Mutta voi helvetti, kun tämä ei ole tavanomaista poweria! Kappaleidensa puolesta Part II on vahvempi kuin ykkönen, sillä nopeat biisit rullaavat rajummin ja slovarit viiltävät syvemmältä. Rakennekin on paremmin jäsennelty, vaikka ykkösen kuullessaan ei tajunnutkaan mitään puuttuvan. Soitosta ei käy urputtaminen, sillä perusbändin muodostavat Markus Groskopf, Henjo Richter ja Alex Holzwarth.

Liikkeelle lähdetään ylpeästi 14-minuuttisella The Seven Angelsilla, jossa on jopa teemojen tuhlailun makua, niin rikas esitys se on. The Final Sacrifice "get ready for the brimstone!"-huutoineen ja Chalice Of Agony "welcome to Avantasia!"-riemuineen omaavat niin vastustamattomat kertosäkeet ja jälkimmäinen niin typerryttävää power-sooloilua, että Thorin kirveskin värähtelee omia aikojaan Valhallassa. Vahvat kuorolaulut seuraavat toisiaan ja solistivieraat Mr. Ernietä, siis salanimistä Michael Kiskeä, myöten laittavat parastaan. Lukuisista laulajista huolimatta tässä ei ole sellaista Live Aidin tuntua, että jokainen yrittäisi saada lärvinsä lähemmäksi kameraa kuin kaikki muut. Neverland on levyn Helloween-silaus ja Anywhere muistuttaa siitä ajasta, kun mahtiballadit merkitsivät jotakin: jylhää tavaraa, joka kulkee aivan lipevyyden rajamailla. Juuri näiden biisien takia poppinsa hyvin tuntevat pitävät metallimiehiä tyhminä. Vaan oma on vahinkonsa. Se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa.

Power metal -valtikka on vaihtunut Saksassa. Ravakasti saa läpsyttää, jos sen aikoo Tobias Sammetilta viedä. 

Lisää luettavaa