Kun Beady Eyen tavara toimii, se todella jytisee. Niin tapahtuu alle puolella ensialbumin kappaleista. Useammin musiikki on ihan ok, jos sattuu tykkäämään 1960-luvun röyhkeästä brittirockista.
Kun Noel Gallagher nauttii isyydestä ja vapaapäivistä, Liam ja ne muut paahtavat päät punaisina eteenpäin. Heidän musiikkinsa makaa lähes täysin hyvän meiningin varassa, sillä merkittävät biisintekotaidot jäivät tämän eron toiselle osapuolelle. Liamin oma lahjakkuus keskittyy lähinnä laulamisen ja haastattelulausuntojen ympärille. Huonosti naamioitujen The Beatles -pastissien tekemiseen pystyy moni muukin. Eikä se oma vaatemallistokaan tainnut ihan täysillä lyödä läpi.
Tällaisen porukan perustaso on toki korkeammalla kuin monella muulla. Ainakaan kotikentällä ei hävitä kenelle tahansa. Toisin sanoen aivan silkkaa kuraa ei valu sormien läpi edes vahingossa ja luultavasti jokaiselle levylle hamaan loppuun asti syntyy pari keikkasettien elävöittäjää. Nyt kovimmin iskevät The Whon My Generationia ja fiftarirockia naittava Beatles And Stones ja hurmoksellinen Bring The Light.
Ei tässä sen kummemmasta ole kyse kuin keski-ikäisistä miehistä tekemässä kierrätysrockia toisille keski-ikäisille miehille. Vaikka Liam, Gem Archer, Andy Bell ja Chris Sharrock kuinka yrittävät, ei heidän levynsä yllä edes lähelle Oasiksen kahden ensimmäisen albumin tasoa. Siinä salaisuus onkin. Ne syntyivät yrittämättä, vaiston varassa.