BIG BOI: Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty

Arvio julkaistu Soundissa 8/2008.
Kirjoittanut: Asko Kauppinen.

Naiivin käsityksen mukaan Andressa ruumiillistuu Atlantaa liputtavan OutKastin jatkuvaa uudistumista vauhdittava luovuus, kun taas Big Boita tavataan luonnehtia latteasti kaksikon ”moottoriksi”: maalaisjärjeksi, joka tyytyy ohjaamaan auton asfaltille kumien pyöriessä tyhjää lokkien lentoradalla.

Arvio

BIG BOI
Sir Lucious Left Foot: The Son Of Chico Dusty
Def Jam

Naiivin käsityksen mukaan Andressa ruumiillistuu Atlantaa liputtavan OutKastin jatkuvaa uudistumista vauhdittava luovuus, kun taas Big Boita tavataan luonnehtia latteasti kaksikon ”moottoriksi”: maalaisjärjeksi, joka tyytyy ohjaamaan auton asfaltille kumien pyöriessä tyhjää lokkien lentoradalla. Viimeistään Speakerboxxx/The Love Below -tuplan (2003) uusi arviointi paljastaa edellä mainitun tulkinnan vinoutuneisuuden: siinä missä Andren joka suuntaan harova The Love Below ohitetaan tänä päivänä olankohautuksella, Speakerboxxx – yksi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoliskon eheimmistä ja nautinnollisimmista hiphop-levyistä – on edelleen kurantti referenssiteos. Uusinta lukua ajatellen onkin huomionarvoista, että se on huomattavasti tietoisempi paikallisista perinteistä, joita kaksikolla oli kunnia muovata Geto Boysin ja UGK:n jalanjäljissä. Etelä ei nostanut itseään kengännauhoista kartalle 2000-luvulla: rata huipulle oli jo tasoitettu kiitos OutKastin kaltaisten pioneerien.

On vaikeaa välttyä ajatukselta, että fantastisesti kupliva ja löyhästi rajattu Sir Lucious Left Foot jatkaa Speakerboxxxin työtä mutta tekee sen epäjatkuvasti, kumartamatta liikaa maestron omin käsin pystyttämille merkkipaaluille. Jos Andrelle on luontevaa antaa intuitionsa räiskyä samanaikaisesti moniin suuntiin, Big Boin yllätyksellisyys on tarkemmin kanavoitua, kurinalaista laatua. Ensin mainittu rakastaa tiikerinhyppyjä; jälkimmäinen innovoi vaiheittaisesti.

Sattumalla lienee hyvin vähän tekemistä sen kanssa, että Organized Noizen, Scott Storchin ja Lil Jonin kaltaisten takavuosien hittinikkareiden räätälöidyiltä kalskahtavat biitit kuulostavat enemmän Big Boilta kuin tuottajiltaan, ja niiden joka suuntaan pärskähtelevät tekstuurit – vaakkuva electro, väpättävät wah-kitarat, etelälle ominaisesti tikittävät ja junttaavat rummut, sihahtelevat syntetisaattorit, rakeiset vasket sekä toinen toistaan yllättävämmät taiteelliset valinnat – valavat pohjan verrattomalle taidonnäytteelle, jota on ihailemisen ohella ilo kuunnella. Kaikkiruokaisen, kokeilevalla otteella punotun raplevyn punainen lanka onkin kiimainen Big Boi itse: likaisen etelän suurmies, joka sylkee sunnuntaisinkin äkkivääriä kupletteja kuin olisi juonut tuhkakupista krapulapäivänä.

Lisää luettavaa