BILL SIMS: Bill Sims

Hienoa Amerikkalainen perhe-dokumenttia tv:stä seuranneet tuntevat viisikymppisen Bill Simsin, joka Etelän valkoisen naisen mustana aviomiehenä ja heidän lastensa isänä on saanut maistaa sikäläistä ideaa tasa-arvosta. Siinä blues kummasti syvenee. Tosin Sims, jonka isoäiti muistaa orjuuden ja jonka suvussa on aina laulettu bluesia, ei olisi lisäkoulutusta tarvinnut.
En ole kuullut Simsin vanhempia levyjä, mutta tämä toimii hyvin. Vivahteikas paletti yltää albertkingmäisestä city bluesista zydeco- ja jopa hienoisin C&W-vaikuttein akustiseen vanhan kansan menoon. Haitari, kontrabasso ja kunnon torvisektio värittävät useita kappaleita bändin svengatessa miellyttävän kepeästi. Tom Dawesin tuotanto vain voisi olla raaemmin intensiivinen.
Omista sävelmistä ykkönen on Marvin Gayen Inner City Bluesin tapaan gruuvaileva Smoky City, jossa jazz-kettu Chico Freeman puhaltaa upeasti tenoria ja Chaney Sims paljastuu ehkä isäänsäkin sielukkaammaksi laulajaksi, vaikka Billin nuhainen, kevyitä falsetteja suosiva lämmin baritoni ei kylmäksi jätäkään. Hän tulkitsee herkästi Albertin repertuaarista As The Years Go Passin´Byn ja yllättäin myös Keb Mo´n Just Like Youn. Neworleansilaisittain sytkyttävän Big Bill Broonzyn When Do I Get To Be Called A Manin Sims lukee suoraan omista kokemuksistaan. Howling Wolfin Mr. Airplane Manissa on ärtsyä särmää, ei vähiten Simsin juurevassa sähkökitaroinnissa, banjo-vetoisen traditionaalisen Nobody´s Fault But Minen päättäessä ohjelman syvimmillään.