BILLY IDOL: Greatest Hits

Mutrusuu Billy Idol on tuttu kaikille niille, jotka ilman vaippoja ovat edes hetken viettäneet 80-luvulla. Jotain miehen menneiden aikojen suuruudesta kertoo jo se, että kokoelman takakannen biisilistaa vilkaistuani hoilasin päässäni ulkomuistista kolmentoista kappaleen kertosäkeet. Kolme jäi lauleskelematta.
Sweat! Sweat! Sweat! Kuulostiko Dancing With Myself jo tuolloin yhtä paljon Iggy Popilta? Oliko Billy Idolin Mony Mony tuolloinkin yhtä saamarin korni ja tarttuva? Toimisiko White Weddingin video vieläkin yhtä kybällä kuin tuolloin? Periaatteessa Billyn musiikki kuuluu sinne samalle aikakaudelle, minne olisi voitu haudata miehen pörrötetty, blondattu hiusmallikin. Mutta ei: Idolin Greatest Hits on siitä erikoinen kokoelma, että se sisältää hirveät kasat täydellisyyttä hipovia hömppähittejä menneisyydestä ilman, että tarvitsee hirveästi nolostua äijän puolesta. Kokoelman ainoa uusi kappale on versio Simple Mindsin Don't You Forget About Mestä.
Rebel Yelliä on tämä yksi suomalainen litepopgootti-yhdistelmä vetänyt keikoillaan jo vuoden päivät, ja aina on yleisö mennyt yhtä sekaisin. Eyes Without A Face ja Sweet Sixteen soivat viisitoista vuotta alkuperäistä julkaisupäiväänsä myöhemminkin tyylikkäästi, mitä nyt herkemmille yksilöille saattaa tulla ikäviä takaumia koulun diskoiltoihin ja hetkiin, kun Idol pärähti soimaan eikä kukaan tullut hakemaan hitaisiin. Sweet Sixteen on luultavasti 80-luvun kaunein kappale, kuin Chris Isaakin Wicked Game x:nteen potenssiin korotettuna. Ja se on PALJON.
Myös paljon parjatulta, Idolin toistaiseksi viimeiseksi jääneeltä Cyberpunk-albumilta tallentui jälkipolville yksi täysosuma: Shock To The System on mahtavan kipeä rockrypistys. Kuka voisi unohtaa Levyraadissakin esitettyä videota, jossa Idol paljastuu androidiksi, ja jonka esittämistä ennen Jukka Virtanen kertoi sen olevan lapsilta kielletty?
Itse en ole koskaan Idolin levyjä omistanut ja yleensä nämä retrohehkuiset Greatest Hitsit nostattavat vain sairaan syvän ketutuksen pintaan. Idolin Greatest Hits toimii kuitenkin juuri päinvastastaisella tavalla. Kun rock on TYHMÄÄ, balladit herkkiä kuin japanilaisen ompelukoneen kiihtyvyys ja kuitenkin kaiken aikaa sitä aistii, että tämä nahkatakkiin pukeutunut prätkäjätkä on kova kuin kivi, on se hatunnoston arvoinen suoritus. Siitä hyvästä ja Hot In The Citystä, Sweet Sixteenistä, Cradle Of Lovesta, To Be A Loverista ja Don't Need A Gunista haltioituneena: täydet pisteet.