Olen tavallaan yllättynyt, että tämä on jo kolmas pitkäsoitto helsinkiläiskaksikolta. Punkmetallia bluesiin liimaava homma kärsii edelleen lastentaudeista. Erityisesti touhua vaivaa yliyrittäminen, joka manifestoituu yhtä lailla kitaristi-basisti J-Tanin pingottuneesti karjuvassa ja kiljuvassa laulussa kuin rokkaamisen ja rullaamisen sijaan usein rankasti (hohhoijaa) rynkyttävässä mätössäkin, vaikka Lew Sifferin rumpalointi sinällään onkin kokonaisuuden paras elementti. Asiaa ei paranna englanninkielisen laulun pinnistetty ääntämys.
Suosittelen parivaljakolle perusteellista paneutumista vanhaan Mississippi-bluesiin ja Captain Beefheartiin, niin ehkä jotain kirkastuu siitä, mistä rankkuus oikeasti lähtee. Motörheadkin, jota tässä toki ollaan lähempänä, vakuuttaa viime kädessä luontevuudesta lähtevällä auktoriteetilla enemmän kuin sillä murskaavalla soundilla.
Tuuban ja pasuunan koristama Homerun ja vähän rauhallisemmin ottava nimiraita ovat Brutal Bluesin parasta antia. The Biggest Ass In Townin viulun saattama hillbilly-heinähattuilu jää vain periaatteessa hauskaksi.
