Inhokki. Ihana. Soittolistoille kiimaileva pelleryhmä. Tämän hetken kiinnostavin bändi.
Ei ole ihme, että kolmannen albuminsa myötä rajussa myötätuulessa pullisteleva Black Veil Brides herättää ristiriitaisia tuntoja, sillä sekä vihaajilla että kannattajilla on perusteltu näkökulmansa. Glamin kimallukseen yhtä hyvin emoa kuin anime-piirteitä kytkevä imago ja kevytmetallinen hoilaus eivät mörköhevin ystäviä tietenkään vakuuta. Toisaalta bändi tekee yltiöpäisen tarttuvaa, ajassa kiinni olevaa musiikkia, jota melodisen mätkeen ystävien on helppo arvostaa.
Kalifornian viisikko on kiertänyt kotimannertaan Avenged Sevenfoldin lämmittelijänä ja tuo pääesiintyjä onkin ensimmäinen mielikuva, jonka Wretched And Divine tuottaa. Musiikissa on samoja piirteitä kitaraharmonioineen ja alakuloisine kertosäkeineen, vaikka Avenged onkin huomattavasti hevimpi jengi. Black Veil Bridesin keveys tulee esiin kiillotetumpina biiseinä ja tasoitellumpana tuotantona. Rosoa ei tältä levyltä löydä.
Aluksi tästä innostuu kovasti, mutta kun kymmenkunta kuuntelua on takana, Wretched And Divine osoittautuu ontoksi. Se ei kestä kulutusta, vaan paljastaa kaikkensa ensikosketuksella. Vaisu ja bändin taka-alalle tönäisevä tuotanto pahentaa tilannetta. Levyllä on useita todella hienoja, mieleenjääviä kappaleita, mutta kokonaisuus kangistuu kertakäyttöisyyteen.
